keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, 2018
Alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 162
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Clarice Lispector (1920 - 1977) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka tuotannon merkitys ja maine oli mennyt minulta täysin ohi. Kuten kirjan takakannesta käy ilmi, niin mainetta ja kunniaa hänelle on esimekiksi tärkeimpänä juutalaiskirjailijana sitten Franz Kafkan. Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanoista ja googlettamalla selvisi kirjailijan lapsuudenperheen matka Ukrainasta Brasiliaan ja kirjailijan myöhemmät vaiheet brasilialaisen diplomaatin vaimona. Mielenkiintoinen elämä ja mielenkiintoinen tuotanto, epäilemättä. En aio missään nimessä jättää Lispectorin tuotantoon tutustumista tähän kirjaan, sillä sen verran erikoisen vaikutuksen kirja teki.

Oppiaikaa eli Nautintojen kirjaa luonnehditaan kirjan takakannessa tekijänsä kauneimmaksi rakkausromaaniksi, mutta Härkösen mukaan kirjailija itse oli pitänyt sitä huonoimpana teoksenaan. Omat kokemukseni lukijana ovat ristiriitaiset. Välillä elin mukana kirjan syvissä tunnelmissa, mutta välillä kirja ikään kuin heitti minut pihalle, koska en kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään sitä naisen roolia, joka siinä oli tarjolla. Teoksen keskiössä on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina, mutta onneksi siinä on paljon muutakin.

Kirjan päähenkilö, Lóri, on nuori alakoulun opettaja. Hän elää yksinäistä elämää ja kärsii masennuksesta, tai vähintäänkin jonkinlaisesta lamaannuksesta. Hänen elämäänsä on kuitenkin astunut mies, häntä huomattavasti vanhempi yliopiston opettaja Ulisses, joka on rakastunut häneen. Lóri on tietenkin kaunis ja salapeäinen hahmo, ristiriitaisuudessaan vastustamaton.

Suhde olisi valmis syttymään, mutta nyt etsitään todellista rakkautta, ei lyhyttä huumaa. Ulisseus tuntuu olevan rakkauden asiantuntija, mutta onko Lóri valmis rakkauteen? Tästä tulee Lórille ja Ulisseukselle filosofinen kysymys, jota kierretään kuin kissa kuumaa puuroa koko kirjan ajan. Ulisseus on valmiuden arvioija. Hän odottaa ja ohjaa Lórin kypsymistä, vaikka pitää samalla yllä muitakin naissuhteita. Vasta Lórin oppiajan loppupuolella hän ilmoittaa luopuneensa muista naisista. Lóri sen sijaan pysyy hänelle uskollisena koko valmistautumisensa ajan.

Asetelma on nykylukijalle vähintäänkin ärsyttävä: Mieskö on lähtökohtaisesti valmis myös rakkaudessa - oletusarvo siihenkin taitoon? Nainen ei kelpaa miehelle kuin vasta täydellisenä, selvitettyään henkiset esteensä. Vasta sitten he voivat olla rakkaudessa tasavertaisia. Naisen oppiajan jälkeen on luvassa nautinnon osuus, palkinto kärsivälisestä itsensä kouluttamisesta: mies.

Onneksi kirjassa on kyse paljosta muustakin kuin miehelään valmistautumisesta. Rakkauden filosofinen pohdinta on syvää ja kiehtovaa. Lisäksi erityisen virkistävänä - voinko oikeastaan sanoa "virkistävän", koska sana tuntuu kovin pinnaliselta tässä yhteydessä? -  koin kirjan mystiikan. Mystiikalla tarkoitan  henkilökohtaista jumaluuden ja jumalasuhteen pohdintaa. Se on nykykirjallisuudessa niin vähäinen, ellei olematon aihe, että se kiehtoi aivan erityisesti. Päähenkilö kokee jumaluuden ruumiillisesti ja henkisesti ja miettii uskoaan ja olemustaan - ne ovat yhtä. Myös maallinen rakkaus ja siihen valmistautuminen ovat jumalallisia kokemuksia. Lóri herää vähitellen osaksi maailmaa, hän kokee sen kaikilla aisteillaan, avoimena ja elävänä.

Lórin kilvoittelu on syvää. Hän yrittää myöskin alentaa itsensä, nöyrtyä, vaikka on lukijan silmissä kovin nöyrä jo ennestään. Oman tien ja oman itsen etsintä on kuvattu hyvin voimallisina kokemuksena: Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen. Hän rukoili mieluummin nöyrästi eikä ylpeydestään käsin joka oli valtava: hänestä tuntui että hän oli valtava ihminen. Ja että hänen piti pitää varansa. Vai pitikö? Hän oli pitänyt varansa koko ikänsä, jottei olisi liian suuri itsensä sisällä ja tulisi haavoitetuksi. (S. 57.)

Oppiaika eli Nautintojen kirja on ilmestynyt vuonna 1969 kirjalijan oman juutalaisen perinnön ja Brasilian katolilaisen kulttuurin keskellä. Se on varmastikin ollut ilmestyessään rohkea kirja  maallisen rakkauden ja intohimon kuvauksena, vaikka nykylukijalle se on sellaisena melko kesy. Tuorein ajatus nykylukijalle on siinä, että kirjassa jumaluus, Jumala, on osa aitona ihmisenä olemista, yhteyttä maailmaan. Ajatuksena tämä avaa nykyihmiselle sellaisia syvyyksiä, joita ei suorittamisen ja kiireen keskellä ehdi pohtia. Kirjallisuutta lukemalla ehtii edes vähän.

Pidin myös Lispectorin ilmaisuvoimaisesta kielestä ja omintakeisista virkeratkaisuista. Kirja esimerkiksi alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tarina jää siis tarinaksi muiden tarinoiden keskelle, Lórin ja Ulisseuksen tarina jää kesken. Suomentaja Tarja Härkönen on onnistunut kääntämään väkevää tekstiä ja välittämään tiheää tunnelmaa hienosti:

    Ei ollut sattumaa että hän ymmärsi niitä jotka etsivät tietä. Miten ankarasti hän itse etsikään omaansa! - -  Mutta hän tiesi myös yhden asian: kun hän olisi valmiimpi, hän kulkisi itsensä luota kohti toisia, hänen polkunsa olivat toiset ihmiset. Sitten kun hän tuntisi jonkun toisen täydellisesti, hän olisi turvassa ja ajattelisi: tämä on portti josta astun sisään.
    Mutta sitä ennen hänen piti olla yhteysessä itseensä, sitä ennen hänen piti olla yhteydessä maailmaan. (S. 57 - 58.)



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Lispectorin kirja on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Donna mobilen kirjat ja Reader, why did i marry him. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Lewis Trondheim ja Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy

Trondheim Lewis: Maggy Garrisson 1, Hymyile vähän, Maggy 2017
Kuvittaja: Oiry Stéphane
Suomentaja: Anssi Rauhala
Kustantaja: Sininen jänis
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt taisin osua kertaheittämällä pieneen aarteeseen. Instagramin kuvavirrasta bongasin Maggy Garrisonin ja innostuin heti. Voiko näistä kuvauksista muuta kuin innostua: Dekkarisarjakuva, jonka päähenkilö on nuori nainen. Sijoittuu Lontooseen.

Ei muuta kuin albumi varaukseen kirjastosta.

Ahmaisin teoksen yhdeltä istumalta. Koska Maggy on niin hyvä tyyppi. Koska piirrosjälki ja tarina vetävät vastustamattomasti noir-tyyliin. Koska pääsin brittitunnelmaan.

Olinkin vähän yllättänyt, kun etsin taustatietoja teoksesta: tekijät ovatkin ranskalaisia! Olisin pannut pääni pantiksi heidän britteytensä puolesta. Löytyi myös iloinen uutinen, että Maggy-sarjakuvia on jo ilmestynyt kaksi lisää. Toivon, että Sininen jänis julkaisee suomeksi myös ne - ja pian. Lisäksi googlailemalla kävi ilmi, että Kvaak-sarjakuvayhteisö oli äänestänyt Maggy Garrisonin viime vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi.

Onpas tämä Maggy nyt suosittu henkilö, vaikka hän on aivan tavallinen nuori nainen. Nyt ei olla povikuningattaria, eikä bimboja, eikä toimita miesten ehdoilla. Maggy on pikemminkin syrjäytymisvaarassa oleva hahmo. Hän on työtön, tupakoiva, hiukan ylipainoinen sinkku, joka ei myöskään sylje lasiin. Mutta Maggy tuntee oman arvonsa, on neuvokas ja rohkea tyyppi. Hän ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Ja sehän osuu: Maggy saa työpaikan yksityisetsiväfirman sihteerinä, ja kun pomo osoittautuu nyhjäkkeeksi, Maggy päättää selvittää tapaukset itse.

Taskuun alkaa kerääntyä mukavasti massia, mutta sitten Maggy huomaa sekaantuneensa vähän suurempaan juttuun, kun ovelle ilmestyykin uhkaava parivaljakko, joka on vastuussa pomon hakkaamisesta. Meneekö Maggylla sormi suuhun? No ei mene.

Noir-henkeen kuuluu, että laillisuuden rajat venyvät, eivätkö sankarihahmotkaan ole puhtaita pulmusia. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Oman edun nimissä moraalikysmyksissä pitää vähän joustaa. Kehen voi luottaa ja kehen ei? Sehän selviää vain luottamalla. Riskejä on pakko ottaa.

Kuvien noir-henki syntyy tummilla sävyillä, joihin punainen tuo hehkua. Maggyn olemus on täynnä karismaa. Hän pitää päänsä pystyssä, vaikka elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja hän todellakin tietää sen. Voiko hänestä olla pitämättä, vaikka häneltä harvoin saa hymyä osakseen?

Suomentaja Anssi Rauhala on myös tehnyt vakuuttavaa työtä. Teksti on sujuvaa ja kuitenkin ilmeikästä, kuten hyvässä sarjakuvassa pitää olla.

Loppua kohti sarjakuvan tunnelma kiihtyy ja jännitys tihenee, aivan kuten dekkarissa pitääkin. Enkä voi kuin ihailla Maggyä, pitää häntä vähän sankarinakin, vaikka hän varmastikin itse kieltäytyisi kaikesta ihailusta ja kohauttaisi vain olkiaan - ja pyytäisi ehkä tarjoamaan tuopillisen.





Heittäydyin muutama viikko sitten mukaan Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen, ja nyt olen siis jo lukenut kolme teosta sitä varten: Graig Thompsonin Habibin, Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin ja nyt tämän Maggy-albumin. Pari sarjakuvateosta tuossa odottaa vielä pinossa, joten aloitus on ollut vauhdikas, kun vertaa tilannetta viime vuoteen, jolloin en lukenut sarjakuvia edes yhden albumin vertaa, en varmaan edes yhtä kokonaista Aku Ankkaa pojilleni.

Maggy Garrissonin ensimmäinen osa on arvioitu ainakin näissä blogeissa: Tähtivaeltajablogi, Kvaak ja KirjavinkitHelmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohn: Kadotus, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 159
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Kirjavuoteni kohokohta on varmasti tässä: Leena Krohnin Kadotus. Olen aiemmin lukenut Krohnin kirjat Hotel Sapiens, Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista, Erehdys ja Kotini on Riioraa, jotka jokainen ovat olleet säkenöivän hyviä lukukokemuksia. (Olen lukenut myös Donna Quijoten, mutta se odottaa vielä tuossa blogijonossa vuoroaan.) Krohnin teokset ovat - loistavia.

Nyt ollaan löytötavaratoimistossa, Kadotuksessa, johon kadotetut tavarat päätyvät. Kadotus ei ole toimiston oikea nimi, mutta toimiston virkailija, jonka ajatuksia seurataan kirjan kehyskertomuksena, on nimennyt toimiston siten. Nimi viittaa paitsi kadotettuihin tavaroihin, myös virkailijan asemaan, sillä hänkin on kuin kadonnut elämästään, ajautunut lähes unohdettuun toimistoon muiden kadonneiden tavaroisen joukkoon. Seuraava askel hänen työurallaan olisi joutua kaatopaikalle töihin.

Krohnin teksti on täynnä havaintoja, joita on pakko pysähtyä miettimään. Nykymaailman arvot (ovatko ne arvoja) näyttäytyvät naurettavina, ja silti ansaittuina kuvina ihmisestä itsestään. Kirjailija pukee ironian muotoon vakavaa sanomaa, melkeinpä saarnaa: Kaatopaikka on totuuden paikka. Sillä on itseoikeutettu sijansa ihmiskunnan suurenmoisimpien instituutioiden: akatemioiden, museoiden, parlamenttien, katedraalien ja oikeusistuimien rinnalla.  - - Siellä on totuutemme, sillä siellä on salaisuutemme. Sen, minkä me haluaisimme unohtaa, maa kyllä muistaa. Se, mitä me yritämme hävitää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme. (S. 120 - 121.)

Kadotus on myös helvetti, kadotus, jonne joudutaan, jos tehdään syntiä. Satiiria syntyy siitä, että kirjan nimi viittaa myös taidetapahtumaan, josta kaikki löytötavarat ovat peräisin. Kyseessä on Taiteiden yötä muistuttava tapahtuma, jossa nähdään ja koetaan kaikkea kummallista: toinen toistaan absurdimmat performanssit, vellovat ihmismassat, hajut, äänet, valot... - Kaikki täällä on feikkiä ja petosta, isä sanoi. - Illuusiota. Valhetta ja huijausta. Se juuri on perusidea, se on taiteen syvin ydin. (S. 130.)

Aika lähellä kadotusta ollaan. Kas kun ei kadoteta myös ihmistä, ihmisyyttä itseään! Vai mikä on tuo kaksiulotteiseksi litistynyt ihmishahmo - ehkä varjo vain tai ehkä todellisempi kuin kaikki muut ihmiset? Tarkemmin katsottuna jotkut ihmiset muistuttavat epäilyttävästi jo eläimiä. Kafkan Muodonmuutos on ehkä jo täällä.

Kirja on jaettu tarinoihin, jotka on nimetty löydettyjen tavaroiden mukaan. Toimistoon tuodaan muun muassa sateenvarjo, korvakoru, kännykkä, käärmeennahka ja talutushihna, jotka kaikki on kadotettu taidetapahtumassa. Virkailija ottaa tavarat vastaan ja miettii niiden alkuperää, ja seuraavaksi tarina siirtyykin keskelle taidetapahtumaa ja lukija saa tietää, kuka tavaran kadotti.

Kirjan rakenne on toimiva. Toimiston virkailijasta paljastuu jotain, mutta ei kaikkea. Myös ihmiset, joiden kokemuksia taidetapahtumassa, Kadotuksessa, seurataan, ovat kiinnostavia hahmoja. Heidän kauttaan esiin nousevat erilaiset elämänasenteet ja -filosofiat: suhtautuminen taiteeseen, elämään ja muihin ihmisiin.

Henkilöistä ei suinkaan kerrota kaikkea, vain välähdyksiä. Paljastuu yksinäisyyttä, epäilystä, toivoa, syvää inhimillisyyttä. Tässä juuri on Krohnin taito: hän tuo lukijan silmien eteen kaiken ihmisen tuottaman roskan ja turhuuden ja siitä huolimatta, hän jaksaa nähdä myös ihmisen sisimpään. En tule koskaan unohtamaan Kadotuksessa kuvattua Kärpästen rouva -performanssia.

Äkkiä voisi väittää, että Krohnin ihmiskuva on synkkä ja pessimistinen, mutta ei se ole. Hänen huumorinsa pehmittää kaiken. Ihmisten turhamaisuus, ahneus ja pinnallisuus saavat sivalluksia, jotka ovat vähintäänkin ansaittuja. Piikit osuvat. Krohn vaatii ihmisiltä valpautta ja ajattelua: Mitä oikein olet tekemässä, ihminen? Onko tämä tarpeellista? Onko tämä ainoa totuus?

Krohn ei kuitenkaan jätä lukijaa yksin kysymyksiensä keskelle, hän tarjoaa myös vastauksia: - - Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista. (S.123.)

Krohnin lukeminen on ravistelevaa ja kylmäävää. Se on myös hauskaa, vapauttavaa ja äärettömän lohduttavaa: Usein sanotaan, että ihmisen pitäisi elää tässä ja nyt. Miksi pitäisi? Eläimen on aina elettävä tässä ja nyt, ei ihmisen tarvitse. Jos tässä ja nyt on silkkaa piinaa, hän voi edes hetkeksi mennä pois. Joko sinne, mikä kerran oli tai kerran tulee olemaan tai maahan, jota ei ole missään. (S. 46.)



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kadotuksen on lukenut myös Suketus. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Krohn on mielestäni Suomen paras kirjailija, enkä ole mielipiteineni yksin, sillä esimerkiksi Sivumennen-kirjapodcastissa väitetään samoin. Podcastin 45. jakson lopussa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen lupasivat, että ensi kerralla he keskustelevat Suomen parhaasta kirjailijasta ja tajusin heti, että sen täytyy olla Leena Krohn. Huokaisin onnellisena, kun kävi ilmi, että niin olikin. Suosittelen siis kuuntelemaan Sivumennen -podcastin 46. jakson. (Kuten kaikki muutkin jaksot.)


keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 253
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja on kaunis ja surullinen kirja. Eksyminen käy nopeasti, unohtaminenkin käy. Silti on aina jotain, joka säilyy, vaikka ei mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin unohtaa. Asiat voivat mennä niin monella tavalla väärin, että jonkin niistä on oltava oikea (s. 164).

Kirjailija on taitava. Hän on niin taitava tarinanpunoja, että ihmettelen, miksi hänestä ei pidetä enempää meteliä. Hänellä on aivan oma äänensä, joka kietoo mukaansa. Perinteinen realistinen kerronta taipuu hänen käsissään kohti maagista realismia, ja silti lukija saa lukea vaikka kuinka tosissaan ja poimia kirjasta vain tarinan. Tarinan pinnan alla risteilevän selittämättömän voi tulkita, jos haluaa ja miksi haluaa, mutta sen voi jättää ihan vain rauhaankin tai peräti huomaamatta.

Minulle se pinnan alla liikkuva, selittämätön on tärkeintä ja upottavinta. Miten muistot syntyvät, miten ne jäävät ja haihtuvat? Miten kadotaan tai eksytään? Kadotaanko kuitenkaan? Löydetäänkö jotain, jota ei osattu etsiäkään? Rasi-Koskinen jättää lukijan mietittäväksi yhteydet ihmisten välillä, näkymättömät siteet, jotka voivat käydä liian raskaiksi. Sillä kun mitä tahansa siirtää, kun pienimmänkin muiston paikkaa vaihtaa, menneisyys muuttuu, elämän palaset liikahtavat paikoiltaan, ja niiden mukana se mitä kutsutaan tulevaisuudeksi (s. 14).

Lukiessani Eksymisen ja unohtamisen kirjaa elin kummallisessa olotilassa. Yhtä aikaa olin innoissani upeasta kirjasta, sen taiten punotusta tunnelmasta. Samalla olin pohjattoman surullinen. Taika on kertojarakenteessa. Kirjassa on nimittäin kaksi kertojanäkökulmaa, jotka molemmat ovat lapsen näkökulmia. On Julia ja on Jan.

Koska lapsen maailmassa on paljon leikkiä ja kuviteltua, omanlaistaan järjestystä, lukijalle jää ulkopuolisen aikuisen ja järkeilijän rooli. Se rooli on pakahduttava paikka. Tässä jos missä on kirjallisuutta, joka herättää valtavia myötätunnon hyökyjä. Välillä en ole varma, kestänkö eläytyä niin vahvasti, kuin kertoja vaatii.

Äiti oli joskus sanonut, että  jokaisesa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset. Ne keskustelevat toistensa läpi, nekin jotka ovat niin pieniä etteivät pysty puhumaan, ne tuntevat toistensa tunteet. Sillä jokaisessa ihmisessä on kaikki mitä hän on kantanut sisällään, joka ainoa keskustelu ja kosketus, jokaiset kasvot jotka on nähnyt, jokainen peili josta on heijastunut, jokainen sana, jokainen uni, jokainen kyynel, ne kaikki ovat siellä sisällä. Ne ovat kehossa, muistoina joista vain osalle on olemassa sanoja. Ei ihme jos joskus itketti ilman syytä. (S. 57.)

Kun lopulta suljin kirjan kannet, jäin pitkäksi aikaa kirjan tunnelmaan. Tavoitan sen tunnelman nytkin tässä, vaikka lukemisesta on jo jonkin verran aikaa. Kirjan päähenkilöt nousevat elävinä eteeni, ja pystyn näkemään kohtauksia kirjasta kuin elokuvasta: sadepäivän leikit autossa, tivolin upean maailmanpyörän... Itku alkaa pakkautua silmiin. Näin toimii vahva kirjallisuus.



Eksymisen ja unohtamisen kirja on luettu myös blogeissa Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni, Pieni kirjastoUllan luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomatReader, why did I marry him, Usva, Kosminen K ja Kirjaluotsi. Kirja uppoaa Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kohtaan 24. Surullinen kirja.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille

Perinteisesti olen Lukuviikolla kirjoittanut poikani lukemisesta, sillä poikien lukuinnon hiipuminen alkaa olla valtakunnallinen ongelma. Miten käy äidinkielenopettaja-lukuintoilija-äidiltä oman pojan kasvattaminen lukijaksi? Ei mitenkään helposti.

Olen bloganut aiheesta tähän mennessä otsikoilla Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?,  Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille ja  Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille. Nyt ollaan siis jo 10-vuotiaita.

Tähän asti olen lahjonut poikani lukemaan: hän on saanut lukemistaan kirjoista peliaikaa. Joku kommentoikin blogiini, että hän ei itse missään nimessä lahjoisi lasta lukemaan, sillä lapselle ei silloin synny omaehtoista intoa lukemisharrastukseen. Jaahas. Tilastojen  mukaan näyttää siltä, että suomalaispojat on jätetty sankoin  joukoin odottamaan oman lukuinnon syttymistä, ja odottelun tulokset näkyvät poikien lukutaidon romahtamisena. Kannattaisiko vanhempien kuitenkin yrittää tehdä jotain?

Jos nyt olen mennyt pilaamaan poikani lukuinnon hänen loppuelämäkseen, niin kannan siitä täyden vastuun. Kuten nyt kannan vastuuni hänen lukutaitonsa kehittymisestä lahjomalla häntä lukemaan.

Sitä paitsi, jos en vaatisi pojalta mitään kehittävää toimintaa, hän pelaisi koko ajan Minecraftia tai katsoisi YouTubesta videoita siitä, kun joku toinen pelaa Minecraftia. Niissä hommissa lukutaito ei kehity pätkän vertaa.

Lahjominen on kannattanut. Sitä ei enää tarvita, vaan poika lukee, koska kirjat ovat niin hyviä. Hän lukee joka ilta ennen nukahtamistaan, hän lukee aina, kun häneltä on viety kännykkä käsistä, hän lukee autossa, vessassa, ruokapöydässä... Eniten hän lukee Aku Ankan taskukirjoja, mutta hän lukee myös muuta. Kannattiko siis lahjoa? Kyllä. Kannattaa myös luottaa siihen, että ajan myötä kirjat ovat niin hyviä, että pojan omakin into syttyy. Siihen asti - lahjo!

Vuosi sitten päätin ruveta ottamaan kuvia pojan lukemista kirjoista, mutta enhän tietysti muistanut kuvata kuin touko-kesäkuun kirjoja. Tuolloin luettiin koulun lukuhaastetta varten aika erilaisia kirjoja, ehkä suurimpina löytöinä David Walliamsin kirjat Gansterimummi ja Poika ja mekko, jotka molemmat tuntuivat herättävän melkoisesti tunteita pojan päässä. Ihan mahtavaa!

Myös Jari Mäkipään Masi Tulppa. Pääsy kielletty -kirja maistui viime vuonna. Timo Parvelan ja
Björn Sortlandin Kepler 62 -sarjaakin poika luki, mutta into hiipui jostakin syystä. Pitänee yrittää uudestaan...

Eoin Colferin Legenda maailman tuhmimmasta pojasta ja Legenda Pottu-Mäkisestä tuli myös luettua. Ne olivat sopivan ohuita, kuulemma. Samoin Timo Parvelan muutama Ella-kirja luettiin samasta syystä. Ohuista kirjoistahan sai nopeasti ansaittua peliaikaa...

Koulun lukudiplomi uudistui tänä keväänä, ja painostin pojan tekemään sen. Siihen sai valita kirjoja eri aihepiireistä, ja poikani luki muun muassa Aapelin Koko kaupungin Vinskin ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Selvästikään klassikoiden lukeminen ei sujunut niin ketterästi kuin uusien kirjojen tavailu. Sen sijaan lukudiplomiin luettu tietokirja, Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja kiinnosti poikaa ihan aidosti. Meidän pitäisi kuulemma kesällä lähteä retkeilemään Suomen linnoissa.

Vuoden luetuimpia kirjoja ovat kuitenkin olleet viime vuoden tapaan Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat, joita poika lukee uudestaan ja uudestaan. Ne on hankittu omaan hyllyyn ihan kaikki, ja seuraavaa suomennosta odotellaan kieli pitkällä. Myös perheen tyttäret lukevat näitä kirjoja edestakaisin, joten hankinta on joka euron arvoinen.

Toinen jatkuvasti kesken oleva kirjasarja on Harry Potter -sarja, josta poika on lukenut kolmea ensimmäistä osaa vuorotellen ja yhä uudestaan. Jim Kayn kuvittamat painokset ovat hänen suosikkejaan, vaikka kuvittamattomatkin painokset hän on lukenut. Juuri viime viikolla kuulin hänen huokaavan Kayn kuvittaman kirjan äärellä, miten hieno eräskin kuva oli. Harry Pottereita ovat myös perheen tyttäret lukeneet siihen tahtiin, että kuvittamattomista painoksista irtoilevat jo kannet. Myös tämän kirjasarjan hankkiminen omaan hyllyyn on ollut joka euron arvoista.

Edelleen siis pojan kirjoissa pitäisi olla kuvia, ja parasta olisi, jos kirjat olisivat myös hauskoja. Mikäs siinä. Kirjastosta löytyy, kun vähän malttaa etsiä.

Seuraava suunnitelmani on palata lahjonnan pariin, ja luvata jotain tosi kivaa, jos poika malttaa lukea pari kuvittamatonta kirjaa, nimittäin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan -kirjan, jonka olen itse hyväksi todennut, ja Jacob Wegeliuksen Merten gorilla -kirjan, joka vaikuttaa kunnon seikkailuromaanilta.

Näillä mennään.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Anna vinkkaa Lukuviikolla


Annan lukemat kirjat vuonna 2018

Hei, olen Anna. Tykkään kaikenlaisten kirjojen lukemisesta, mutta en niistä kirjoittamisesta. Siksi näin lyhyt teksti. Sori.

Tänä vuonna olen lukenut paljon hyviä kirjoja:

Riikka Ala-Harja: Kahden kaupungin Ebba
Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens
Ali Benjami: Mitä sain tietää meduusoista 
Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia 
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Anu Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva
Vuokko Hurme: Kiepaus
Sophie Kinsella: Kadonnut, Audrey
Kai Korkea-Aho ja Ted Forrsröm: Zoo: Viraalit nerot 
Adrienne Kress: Kätketty ovi
Anne Leinonen: Kirjanoita
Kristina Ohlsson: Lasilapset
R. J. Palacio: Ihme sekä Auggie ja minä
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Siri Pettersen: Kupla
Philip Ridley: Dakota
Katariina Romppainen: Sori vaan se on totuus 
Sarah Rubin: Alice Jones koodaa ja ratkoo, Näkymätön vihje
Louis Sachar: Paahde
Annika Sandelin: Yokon yökirja 1 ja 2 
Lina Stoltz: Huomenna ei tarvitse pelätä
Zoe Sugg: Girl Online -trilogia
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita 
Jacqueline Wilson: Tähdeksi syntynyt

Suosittelen näitä kirjoja yläkouluikäisille. Parhaimpia näistä kaikista olivat Girl Online -kirjat, Nälkäpelit, Viha jonka kylvät ja Helmenkalastaja.

  

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, ja näin Lukuviikon kunniaksihan sopii blogata lempirunoistaan, eikö vain? Olen nyt puolen vuoden aikana lukenut Erämajan runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön! Osallistun teksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan Helmetin lukuhaasteesta kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.