tiistai 17. lokakuuta 2017

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, JonnaNina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

lauantai 14. lokakuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö, 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness, 2017
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: ?
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi. Kiitos N! <3



Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?

Kiinnyin lukiessani molempiin kirjan päähenkilöihin: Anjumiin ja Tiloon. Anjum on entinen Aftab. Hän syntyy intersukupuolisena ihmisenä, mutta aikuistuessaan hän tuntee itsensä yhä vahvemmin naiseksi. Hänestä tulee hijra, transnainen, ja hän muuttaa asumaan hijrojen värikkääseen yhteisöön: - -  Aftab ei ollut ikinä nähnyt ketään sellaista kuin se pitkä nainen, jolla oli huulipunaa. Hän paineli jyrkkiä portaita alas kadulle ja seurasi vaivihkaa naista, kun tämä osti vuohensorkkia, hiussolkia, guavoja ja korjautti sandaalinsa remmin.
    Hän halusi olla se nainen. (S. 29.)

Tilo on puolestaan vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle: Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautausmaita syntyi puistoihin ja niityille, jokien ja purojen varsille, pelloille ja metsäaukeille. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita. (S. 344.)

Kaikki tässä kirjassa menevät jotenkin rikki. Väkivallan kokeminen, maailman mielettömyyden todistaminen rikkoo heidät. Siitä huolimatta he keräävät jostain rohkeuden elää. Palasien kokoamisessa heitä auttavat toiset rikkinäiset ihmiset. Jotenkin elämä linkuttaa eteenpäin, rujosti, kompastellen, itkien ja nauraen, takertuen pieniin merkittäviin hetkiin, haaveisiin ja unelmiin. Koko ajan maailma, Intia, on liikkeessä

Kirjan tapahtumapaikkoina vaihtelevat Delhi ja Kashmir, joihin molempiin sitoutuu sekä sadunomaista taikaa että raadollista elämäntaistelua. Delhin kaduilla köyhyys ja yltäkylläisyys, välinpitämättömyys ja suuri rakkaus lyövät kättä. Lukija ihailee vuoroin ihmisten suvaitsevaisuutta, vuoroin kauhistuu ihmisten julmuutta. Kashmirin kauneus ja kashmirilaisten rohkeus saavat lukijan pidättelemään hengitystään, ja seuraavaksi jo kauhistuttaa mielivaltainen järjettömyys, joka Kashmirissa on arkipäivää.

Tuskin mitään kirjaa kohtaan ikinä on ollut tällaisia paineita ja odotuksia, kuin Äärimmäisen onnen ministeriötä kohtaan on ollut. Royn edellinen teos on 20 vuoden takaa, Booker-palkittu Joutavuuksien jumala, jonka luettuani kuljin pitkän aikaa häkeltyneenä, sillä niin hieno ja vaikuttava se on. Suomentaja Hanna Tarkka on kääntänyt molemmat Royn kirjat, ja hän on tehnyt taitavaa työtä. Royn rönsyilevä, mutta silti määrätietoinen kerronta pääsee suomennoksessa oikeuksiinsa. Tällainen kaunokirjallisuus on väkevää.

Roy ei ole vaiennut näitä 20 vuotta, jotka hänen mestariteostensa välissä ovat kuluneet. Hän on Intiassa tunnettu ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisti. Suoraan sanottuna ihmettelen, että hän on mielipiteineen vielä hengissä, niin rohkeasti ja suoraan hän Intian epäkohdista kirjoittaa tässä fiktiossaankin. Poliittiset ja uskonnolliset ryhmittymät, järjetön väkivalta ja ihmisten ahneus saavat Royn tuomion. Kaikki nationalistiset aatteet ja ihmisten eriarvoistaminen ovat ihmiskunnan onnettomuuksien lähtökohta.

Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja: Normaali tila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna. Sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimutkainen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa - elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin. Kriisitilanteissa on hyvä ajatella asioita pitkällä tähtäimellä. (S. 169.)

Pahalle ei kuitenkaan anneta kasvoja, korkeintaan se näyttäytyy heikkoutena. Sen sijaan rakkaus, hyvät teot, lojaalisuus ja sielujen keskinäinen puhe henkilöityvät. Ne nousevat kaiken kärsimyksen keskeltä maailmaa kannatteleviksi voimiksi. Toivo on se, mihin Roy kehottaa takertumaan kiinni kynsin ja hampain. Siksikin Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta.


Äärimmäisen onnen ministeriö on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirsin book club, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni ja Sanoissa ja sivuilla. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 33. Kirja kertoo Intiasta. Tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on Intia.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina, 1979: sisältää näytelmät Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936). Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953)
Kustantaja: Love kirjat
Kansi: Teemu Lipasti
Sivuja: 382
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Ilona: Eikö Niskavuoren miehille ole sattunut koskaan sellaista kevätmyrskyä, joka tempaa juurineen mukaan? 
Emäntä: Saanko kaataa vielä puolikuppia kahvia?
Ilona: Kiitos, emäntä.
Emäntä Paussin jälkeen: Ei, niiden miesten juuret ovat niin lujassa kalliosorassa, etteivät ne irtaannu, vaikka joskus leikkivätkin etelätuulen kanssa. 
Ilona: Luulen kumminkin, että maailmassa on sitten teidän nuoruutenne jotain muuttunut, että ihmisille on tullut uusia vaatimuksia ja eriskummallisia vaatimuksia. Vapaudenjano, toteuuden- ja onnenjano, jopa kyky tyydyttääkin sitä janoa.
Emäntä ivallisesti: Onni, totuus vapaus... Onni on, kun kaura ja nurmiheinä kasvaa kevätsateessa niin että korviin kohisee. Se on vapautta ja totuutta, että on varaa potkaista Niskavuoren portilta jokainen, joka tänne luvattomasti pyrkii. Muu on sivuseikka. (S. 183 - 184.)

Niskavuoren jylhä taru on niin perin juurin suomalainen ja niin perin juurin talonpoikainen, että kauran kohisevan kasvun voi kuulla taustaäänenä koko lukukokemuksensa ajan. Niskavuori saa voimansa maasta.

Niskavuoren emännän, Loviisan, totuudet kantavat vuosikymmenien yli eikä suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa ole nähty ikonisempaa hahmoa, kuin tämä hämäläisnainen, joka naidaan Niskavuorelle rahojensa takia, mutta joka ylpeänä kantaa maan hartioillaan. Hänen hartiansa kestävät, ja hänen sanastaan tulee Niskavuorella laki.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea Loviisan tarina, mutta se nousee suomalaisen naisen tarinaksi, sillä vahvoja naisia on muitakin: Niskavuoren Heta, Loviisan miehen sisko, on kylmä ja kova nainen, mutta nostaa sisullaan Muumäen kukoistukseen miehensä rinnalla; Ilona, uuden sukupolven nainen, ottaa hänkin vuorollaan vastuun Niskavuoresta. Kukaan heistä ei juokse elämää ja vastuutaan karkuun vaan katsoo sitä järkähtämättä silmästä silmään.

Hella Wuolijoen (1886 - 1954) teksti on sujuvaa ja dialogi etenee kuin juna. Virolaissyntyinen Hella Murrik tuli Suomeen opiskelemaan, nai suomalaismiehen ja löysi uudesta kotimaastaan oman paikkansa. Hänestä tuli liikenainen, näytelmäkirjailija, poliitikko ja Yleisradion pääjohtaja - uskomaton elämä ja ura tuon ajan naiselle Suomessa! Kotiutumisesta osoituksena ovat säilyneet Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret: Onko olemassa suomalaisempia  näytelmiä kuin nämä hämäläistalon ympärille kudotut ihmissuhdedraamat? Pelkästään tuo kahvinjuonnin määrä! Kesken vaikeimpien päätösten ja tärkeimpien keskustelujen juodaan kuppi kahvia.

Hella Wuolijoki kirjoitti ensimmäisen Niskavuori-näytelmänsä, Niskavuoren naiset, jo vuonna 1933, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1936 Juhani Tervapää -salanimen turvin. Näytelmästä tuli menestys, enkä yhtään ihmettele miksi. Siihen on kirjoitettu väkevää talonpoikaiselämää, mullan makua, mutta myös palavaa rakkautta. Sen kolmiodraama on ikiaikainen tarina: Niskavuoren isäntä Aarne rakastuu uuteen kouluneitiin, Ilonaan, ja Aarnen vaimo, Martta, kipuilee rakkaudettomuutta. Näytelmässä on äärimmäisen taitavasti rakennettuja draamallisia kohtauksia, kuten loppuhuipennus, jossa koululautakunta  - kaikki kylän silmäätekevät - on kutsuttu Niskavuorelle tuomitsemaan Ilona ja vapauttamaan Aarne vääristä juoruista. Näytelmän loppusanat lausuu - kukas muu kuin - Loviisa, ja niitä ei unohda kukaan, joka on nähnyt näytelmän tai elokuvan.

Niskavuoren menestys jatkui uusien näytelmien myötä. Toisena ilmestyi Niskavuoren leipä vuonna 1938, ja se jatkaa siitä, mihin Niskavuoren naiset jäi. Kun Aarnen entinen vaimo Martta tulee raskaaksi ja suunnittelee uutta avioliittoa, Loviisalle tulee kiire lunastaa hänet talosta ja pelastaa Niskavuori seuraaville sukupolville. Martan katkeruus on hirmuinen voima, ja se onkin vähällä tuhota Niskavuoren. Sen voi voittaa vain Loviisan mahti:  - - mutta käteni minä vielä haudastakin ylös kurotan sen (Niskavuoren) suojaksi (s. 282 - 283).

Loviisan nuoruudesta kertoo näytelmä Niskavuoren nuori emäntä, joka ilmestyi vuonna 1940. Viime kesänä näin sen Pyynikin kesäteatterin esityksenä. Näytelmään oli sävelletty upea musiikki, ja kokonaisuus oli niin hienosti toteutettu, että katsomassa tuskin kuivaa silmää nähtiin. Nuoren ja rakastuneen Loviisan sydämen särkyminen oli riipaisevaa seurattavaa. Henkisenä taustana näytelmän rakkaustarinalle on suomalaisuusaate, joka saa talonpojat mukaansa. Pyynikin toteutus osoitti, että  Niskavuori-näytelmät ovat todellisia klassikoita, jotka puhuttelevat yhä uusia sukupolvia.

Viidestä Niskavuori-näytelmästä Niskavuoren Heta on irrallisin tarina. Se ilmestyi vuonna 1950 ja kertoo sairaalloisesta mahtipontisuudesta ja ylpeydestä. Niskavuoren Juhanin sisko Heta joutuu naimaan Niskavuoren rengin, Akustin, ja he saavat asuttavaksi Muumäen torpan. Heta ei kutsu niskavuorelaisia kylään moneen vuoteen, ennen kuin heidän tilansa pinta-ala kasvaa isommaksi kuin Niskavuoren omistamat maat ja he saavat rakennetuksi "isomman pytingin" kuin Niskavuoren päärakennus. Näytelmän sankariksi nousee ilman muuta Akusti, joka osoittautuu kaikkia niskavuorelaisia miehiä taitavammaksi isännäksi, vaikka ei koskaan saa vaimoltaan kuin pilkkasanoja palkakseen.

Entäs nyt Niskavuori? -näytelmässä Niskavuoren miehet jäävät auttamatta täysin sivuosaan. Niskavuori maksaa oman hintansa sodasta, ja naiset pitävät tilaa pystyssä. Salaperäinen pehtorikokelas herättää Loviisan oikeudentunnon, ja koko valtakunnassa talonpoikaisaatteet ja -arvot joutuvat väistymään rauhan myötä, kun uusi hallitus joudutaan muodostamaan rauhanehtoihin sopivaksi. Niskavuorelta löytyy kuin löytyykin valtiomies tähänkin tilanteeseen. Tämä vuonna 1953 ilmestynyt näytelmä jää kuitenkin draamallisesti hajanaisimmaksi kaikista Niskavuorista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Niskavuoren tarina on ainutlaatuinen katsaus omaan historiaamme. Sitä on jossain verrattu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan ja ajallisesti se kattaakin lähes saman aikakauden (TPA kurottaa kuitenkin 50-luvulle asti), mutta näkökulma on maanomistajien. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten vaihtuvat aatteet, sodat, talonpoikien ja työläisten asema, riehuvat taustalla, kun yksityisten ihmisten tunteet ja moraali punnitaan. Niskavuoren tarina on nykyihmisellekin komeaa luettavaa, eikä sen mahti ole mihinkään huvennut.

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 



Niskavuoren leipä oli Ylen 101 kirjaa -listalla vuoden 1939 kirjana ja siitä bloggasi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Koko Niskavuoren tarina on arvioitu Kirjakaapin avain -blogissa. Kokoelmateos sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen itseoikeutetusti kohtaan 26. Sukutarina. Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen kuittaan tällä opuksella 5 pinnaa.

perjantai 6. lokakuuta 2017

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

lauantai 30. syyskuuta 2017

C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa, 3. painos 1995
Alkuteos: Tre Katariner på Åbo slott, 1986
Suomentaja: Irma Savolainen
Kustantaja: Otava
Kansi: Pentti Kareinen
Sivuja: 201
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta (Kiitos lainasta, K!)



C. J. Gardbergin historiallinen tietokirja Turun linnan kolme Katarinaa on malliesimerkki siitä, kuinka totuus ylittää fiktion kekseliäimmätkin juonenkäänteet. Ruotsi-Suomen historia 1500-luvulla on Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa, Erikin ja Juhanan, ansiosta värikästä ja kiehtovaa tapahtumasarjaa. C. J. Gardberg (1926 - 2010), Museoviraston ylijohtaja ja valtionarkeologi vuosilta 1972 - 1992, osaa kertoa noista ajoista hyvin elävästi ja on ottanut teoksensa keskipisteeksi suomalaisille tärkeän Turun linnan.

Turun linnan kolmen Katarinan tarina alkaa Kaarina Hannuntyttärestä, joka eli Turun linnassa vuodet 1556 - 1561 Suomen herttuan, Juhanan, jalkavaimona ja synnytti tälle neljä lasta. Poliittisista syistä Juhana alkoi kuitenkin kosiskella Puolan prinsessaa, Katarina Jagellonicaa. Katarina Jagellonican hän sitten naikin komein menoin ja tuo hänet linnanrouvaksi Turkuun vuonna 1562. Tässä vaiheessa hän  naittaa jalkavaimonsa Kaarina Hannuntyttären uskolliselle alamaiselleen ja lähettää hänet Kangasalle Vääksyn kartanon valtiattareksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin muuan Katarina Maununtytär Tukholmassa alkaa miellyttää Juhanan veljeä, kuningas Erik XIV:ttä. Tämä Kaarina synnyttää Erikille kaksi lasta ennen kuin heidät vihitään ja heistä tulee kuningaspari. Kaarina kruunataan Ruotsin kuningattareksi 1568, ja hän ehtii vaikuttaa virassaan 89 päivää ennen kuin Juhana syöksee veljensä vallasta ja lähettää kuningasparin vangeiksi Turun linnaan. Katarina Jagellonicasta puolestaan tulee Ruotsin kuningatar miehensä kuningas Juhana III:n puolisona.

Erikin kuoltua epäämääräisissä vankilaolosuhteissa Juhana lahjoittaa Kaarina Maununtyttärelle Kangasalan Liuksialan kartanon hallittavaksi, kaappaa hänen nuorimman hengissä säilyneen poikalapsensa ja lähettää pojan Puolaan. Kaarina Maununtytär jää Liuksialaan tyttärensä Britan kanssa ja osoitautuu toimeliaaksi kartanonarouvaksi. Hänen työnsä jäljet näkyvät paikkakunnalla edelleen.

Oma kiinnostukseni Katarinoihin syttyi viime keväänä, kun osallistuin valloittavalle opaskierrokselle Kangasalla ja vierailin Liuksialan kartanossa. Satun asumaan vain 10 kilometrin päässä tuosta Kaarina Maununtyttären aikanaan hallinnoimasta  paikasta - Kaarina Maununtytär alkoi tuntua rakkaalta naapurilta. Kun töissä kerroin innoissani oppineeni paljon uutta Kangasalan reissullani, työkaverini osasi heti suositella Gardbergin kirjaa.

C. J. Gardbergin tietokirjan näkökulma, jossa historiaa käsitellään kolmen naisen kohtaloiden kautta, toimii loistavasti. Jos kirja olisi kirjoitettu pelkästään kuninkaiden valtataistelujen kuvauksena, se jäisi hyvin etäiseksi, mutta kun näkökulma onkin naisten ja sitä kautta myös heidän lastensa kohtaloiden värittämä, tarinat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Katarinojen kohtalot yhdistyvät Turun linnassa, joka eli kukoistuskauttaan 1550 - 1580-luvuilla, ensin Juhana herttuan asuinlinnana ja sittemmin hänen ja Katarina Jagellonican asuinpaikkana.

Kiitän kirjaa siitä, että loppuun on lisätty selkeät sukutaulut ja niiden keskiössä ovat nimenomaan Katarinat, eivät heidän miehensä. Lopussa on myös vuosi vuodelta etenevä tapahtumakalenteri, josta historialliset faktat voi vielä kerrata pikakelauksena. Gardbergin käyttämä lähteistö on monipuolinen ja hänen tutkimuksellinen otteensa ja ennen kaikkea innostuksensa on hurmaavaa. Kirja on kuvitettu mustavalkoisin valokuvin, jotka nykytekniikalla voisi varmaankin uudistaa. Irma Savolaisen suomennos on paikoin kovin 80-luvun tyylinen, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on vetävä.

Suosittelen kirjaa kaikille historiasta kiinnostuneille, ja niin suosittelee Anna-Leena Härkönenkin, joka kirjoittaa vierailustaan Turun linnassa kolumnikokoelmassaan Ihana nähä! ja muita kirjoituksia näin: Linnan kauppapuodista ostin C. J. Gardbergin kirjan Turun linnan kolme Katariinaa, joka kertoo linnassa aikoinaan vaikuttaneista naisista, Kaarina Hannuntyttärestä, Katarina Jagellonicasta ja Kaarina Maununtyttärestä. Kiinnostava, ahimittava kirja! Välillä tosin meni pää sekaisin enkä muistanut kuka oli kenenkin jalkavaimo ja kuka kenenkin velipuoli, mutta ei se tahtia haitannut. (S. 40). 

Eino Leinokin on mainittava tässä kohtaa, sillä pari vuotta sitten luin hänen runokokoelmansa Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919), joka on intohimoisen rakkauden runoutta kannesta kanteen ja myötäilee historiallisia tapahtumia. Juhana Herttuan ja Katarina Jagellonican avioliitto oli ilmeisen onnellinen, ja Leino peilaileekin runojen kautta omaa rakkaussuhdettaan Aino Kallakseen. Sekin tarina on oma lukunsa sarjassa, jossa fakta ylittää fiktion.



Loppuun kerron vielä omista kuulumisistani: Tästä bloggauksestani tuli hirveällä tavalla ikimuistoinen, sillä olin juuri viimeistelemässä tekstiäni kirjablogien Tietokirjapäivän tempaukseen 1.9., kun tunsin ensimmäiset sydäninfarktin oireet tässä koneen ääressä. On ihme, että sain lopulta kirjoittaa tekstin loppuun ja julkaista sen nyt, kuukausi tapahtuman jälkeen.

Kiitän ammattitaitoisia ensihoitajia ja Taysin Sydänsairaalan kultaista ja taitavaa henkilökuntaa hyvästä hoidostani! Lisäksi kiitän ystäviäni, naapureita ja työkavereita, jotka ovat auttaneet perhettäni selviämään arjessa ja tukeneet vaikeina hetkinä. Jokainen tekonne ja sananne on auttanut eteenpäin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, 2. painos, 2007 (ilm. suomeksi 1983)
Alkuteos: Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 335
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haaste on lämmittänyt lukijan sydäntä tänä vuonna. Tässä on taas yksi aarre hyllystäni: Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Kirja on komeillut jo 5 vuotta TBR-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Nyt tämä aarre tuli siis vihdoin luettua. Ja kuinka siitä pidinkään!

Olen hankkinut kirjan varmaankin Hullujen päivien pokkarialesta ja haalinut muitakin Tylerin kirjoja omakseni. Minulla on ollut jo vuosia aavistus siitä, että Tyler on suosikkikirjailijoitani, vaikken ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Hullua tietysti, mutta lukiessa aavistukseni osoittautui oikeaksi: Anne Tyler kuuluu siihen samaan huippukirjailijoiden kastiin kuin Carol Shields ja Alice Munro, jotka molemmat saavat tavallisen ihmisen elämän kerrottua niin hienosti, että kaikella tuntuu olevan merkitys. Myös minun omalla arkisella elämälläni.

Tyler on ollut monet kerrat Pulitzer-palkintoehdokkaana, kuten tälläkin kirjallaan vuonna 1982. Voitto tuli vuonna 1989  teoksella Hengitysharjoituksia, joka siirtyi saman tien lukulistalleni ja saattaa jopa lämmittää hyllyäni parasta aikaa. Täytyy tarkistaa.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä, jonka äiti on selviytyjä, mutta kiukkuinen sellainen. Hän jää yksinhuoltajaksi, kun mies väsyy hänen ilottamaan tarkkuuteensa. Lapset Cody, Ezra ja Jenny kasvavat aikuisiksi, mutta kantavat jokainen yhteistä lapsuuttaan omaan kipeään tapaansa.

Kirjan rakenne on toimiva. Perheen elämää seurataan kaikkitietävän kertojan kautta, mutta näkökulma muuttuu luvusta lukuun. Se on vuorotellen kunkin perheenjäsenen oma, ja kun samasta tapahtumasta, esimerkiksi eräästä perheretkestä, kerrotaan eri silmin, siihen tulee kummasti sävyjä ja syvyyttä.

Ensimmäisessä luvussa, Yksi asia teidän olisi syytä tietää, seurataan perheen äidin, Pearlin, selviytymistä, kun mies jättää: Ei hän tasainen ihminen ollut, hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän luojan kiitos sentään paljastanut kyyneliään. Hän ei suvainnut kyyneliä. Hän oli Pearl Cody Tull, joka oli purjehtinut riemukkaasti pois Raleighista uuden miehensä rinnalla eikä taakseen vilkaissut. Edes nyt, kun seisoi siinä keittiön ikkunan ääressä ypöyksin, kireitä ja vanhentuneita kasvojaan katsellen, hän ei itkenyt. (S. 17.) Mitä tuo äidin ylpeys aiheuttaa lapsille? Äiti, joka ei koskaan itke, eikä koskaan saa kerrottua lapsille, että isä on jättänyt heidät.

Kirja ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin tästä alkuasetelmasta voisi päätellä. Ezra, joka on lempeydellän ja helppoudellaan lunastanut äidin kultapojan aseman, rakastaa ruokaa ja kutsuu perheensä uskollisesti päivällisille omaan ravintolaansa. Hän haaveilee lämmöstä ja läheisyydestä, mutta päivälliset päättyvät aina huonosti. Kun epäonnistuneista päivällisistä Koti-ikävän ravintolassa alkaa tulla tapa, lukija odottaa jo hymynkare huulillaan, mikä saa kenetkin nyt loukkantumaan.

Codysta kasvaa yritteliäs ja menevä mies, Jennystä herkkä suurperheen äiti, joka oppii kätkemään väsymyksensä naurun taakse (toisin kuin äitinsä, joka oli arvaamaton tiuskija). Perheen sisäiset suhteet ovat monimutkaisia ja raastavia, mutta kaikesta huolimatta jonkinlainen side perheenjäsenten välillä säilyy ja viimeiset päivällisetkin yllättävät lukijan.

Kaiken ylle jää leijumaan ihmisen pienuuden hyväksyminen ja hento rakkauden utu. Avuttomuus ja turhautuneisuus, jota meistä ehkä jokainen on perhesuhteissaan joskus kokenut - koska me kaikki olemme sellaisia kuin olemme, emmekä muuksi muutu -  kuuluvat kauppaan. Oppiiko sitä ketään muita ihmisiä tuntemaan niin perusteellisesti kuin omat perheenjäsenensä?



Kun kesällä luin kirjaa, meitä oli ilmeisesti muutama muukin bloggari kirjan kimpussa samanaikaisesti: ainakin Hanna bloggasi kirjasta samana päivänä, kun sain sen luettua. Muita arvioita on näissä blogeissa: Illuusioita, Luetut, lukemattomat ja Koko lailla kirjallisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 26. Sukutarina.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena



Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).