torstai 30. marraskuuta 2017

Luin 100 kirjaa

Tässä se nyt on: Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen 100 kirjaa. Ne tuli luettua ja vähän ylikin - 104, jos tarkkoja ollaan. Olen iloinen, että tämä onnistui ja ennen kaikkea olen iloinen näistä hyvistä kirjoista, jotka luin:


JOULUKUU 2016

1. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistossa (oma)
2. Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus (kirjastosta)
3. Seita Vuorela: Lumi (oma)
4. Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä (oma)

TAMMIKUU 2017

5. Hanna Weselius: Alma! (joulupukki toi)
6. Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista (oma, TBR100)
7. Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (joulupukki toi)
8. Tuula Levo: Tuulenajama (kirjastosta)
9. Petri Tamminen: Suomen historia (oma)
10. Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys (oma, TBR100)
11. Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko (oma)
12. Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää (oma)

HELMIKUU 2017

13. Göstä Ågren: Tääl (oma)
14. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (oma)
15. Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (oma, TBR100)
16. Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha (kirjastosta)
17. Chimanda Ngozi Adiche: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (lainasin koulusta)
18. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla (lainasin ystävältä)
19. Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba (oma)
20. Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät (kirjastosta)
21. Katherine Mansfield: Kanarialintu (oma, TBR100)
22. Sinikka Vuola: Replika (joulupukki toi)
23. Henriikka Tavi: Esim. Esa (oma)

MAALISKUU 2017

24. Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (kirjaston kierrätyshyllystä)
25. Han Kang: Vegetaristi (arvostelukappale)
26. Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (äänikirja, kirjastosta)
27. Annie Proulx: Lyhyt kantama (oma, TBR100)
28. George Saunders: Sotapuiston perikato (kirjastosta)

HUHTIKUU 2017

29. Anneli Kanto: Lahtarit (arvostelukappale)
30. Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (oma)
31. Patti Smith: Uneksuntaa (oma)
32. Elena Ferrante: Loistava ystäväni (oma)
33. Javier Cercas: Salamiin soturit (oma)
34. Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (oma)
35. Raymond Carver: Vielä yksi asia (oma, TBR100)

TOUKOKUU 2017

36. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (oma)
37. Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (arpajaisvoitto)
38. Juuli Niemi: Et kävele yksin (kirjastosta)
39. Eeva Kilpi: Noidanlukko (oma)
40. Claes Andersson: Aamu meren rannalla (kirjastosta)
41. Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa (oma)
42. Benedict Zilliacus: Vuoren varjo (oma)
43. Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (oma)
44. Saila Susiluoto: Siivekkäät ja Hännäkkäät (oma)
45. Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (äänikirja, kirjastosta)

KESÄKUU 2017

46. Marco Vichi: Komisario Bordelli (oma)
47. Jo Nesbø: Veritimantit (oma)
48. Fred Vargas: Normandialainen tapaus (oma)
49. Ismo Loivamaa (toim.) ja Salla Savolainen: Tammen kultainen lastenrunokirja (oma)
50. Agatha Christie: Syyttävä sormi (äänikirja kirjastosta)
51. Henry James: Naisen muotokuva (oma, TBR100)

HEINÄKUU 2017

52. Eva-Stina Byggmästar: Onnenvaellus käydään varvasjuoksua (oma)
53. Ian Mc Ewan: Pähkinänkuori (oma)
54. Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (oma, TBR100)
55. Hella Vuolijoki: Niskavuoren leipä (kirjastosta)
56. Katja Kallio: Yön kantaja (oma)
57. Liane Moriarty: Nainen joka unohti (oma)
58. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (arvostelukappale)
59. Kristina Carlson: Maan ääreen (oma, TBR100)

ELOKUU 2017

60. Hella Wuolijoki: Niskavuoren nuori emäntä (kirjastosta)
61. Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin (arvostelukappale)
62. Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille (oma)
63. Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta (kirjastosta)
64. Juuli Niemi: Tuhat tytärtä (kirjastosta)
65. Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (oma)
66. Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (oma)
67. Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (oma)
68. Pirkko-Liisa Surojegin (toim. ja kuvittanut): Suomen lasten eläinsatuja (oma)
69. Agatha Christie: Seitti (kirjastosta)
70. C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa (lainasin ystävältä)

SYYSKUU 2017

71. W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat (oma)
72. Antoine de Saint-Exupéry: Yölento (oma)
73. Ida Simons: Tyhmä neitsyt (oma)
74. Jyrki Vainonen: Linnunpöntönrakentaja (oma)
75. Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (oma, sain lahjaksi ystävältä)
76. Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (kirjastosta)
77. Nathan Hill: Nix (arvostelukappale)
78. Pierre Lemaitre: Alex (sairaalan kappale ja oma)
79. Patrick Modiano: Kehäbulevardit (oma)
80. Pirkko Soininen: Avataan siiven alta (kirjastosta)
81. J. M. G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha (oma, TBR100)

LOKAKUU 2017

82. Edith Södergran: Runoja (oma)
83. Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (oma)
84. J. M. Coetzee: Michael K:n elämä (oma, TBR100)
85. Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset (kirjastosta)
86. Hella Wuolijoki: Entäs nyt, Niskavuori? (kirjastosta)
87. Lewis Carroll: Kraukijahti (oma)
88. Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (oma, TBR100)
89. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 (oma, TBR100)
90. Merja Virolainen: Olen tyttö, Ihanaa! (kirjastosta)
91. Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha (kirjastosta)
92. Juhani Aho: Muistatko - ? (oma)
93. Olli Heikkonen: Jakutian aurinko (oma)
94. Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976 (oma)
95. Anja Erämaja: Laulajan paperit (oma)
96. Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema (oma)
97. Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa (oma)
98. Gabriel García Márquez: Kukapa everstille kirjoittaisi (oma ostos kirjamessuilta)
99. Salla Simukka: Sisarla (oma)
100. Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (oma)

MARRASKUU 2017

101. Katherine Mansfield: Preludi (oma)
102. Juha Hurme: Niemi (arvostelukappale)
103. Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (kirjastosta)
104. Heidi Köngäs: Sandra (oma)


Kaikista kirjoista en ole ehtinyt blogata, mutta suurimmasta osasta kyllä. Kymmeneltä kirjailijalta luin kaksi tai useamman kirjan ja he ovat tässä:

Hella Wuolijoki  5 (kaikki viisi Niskavuori-näytelmää)
Agatha Christie 4  (neljä dekkaria äänikirjoina)
Elena Ferrante 2 (Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä, suomennettua osaa)
Anna-Leena Härkönen 2 (kaksi kolumnikokoelmaa)
Eeva Kilpi 2
Leena Krohn 2
Katherine Mansfield 2
Gabriel Garcia Marquez 2
Juuli Niemi 2
Edith Södergran 2

Pakkohan tältä listalta oli laskea muitakin tilastoja:

Kotimaisia 60
Ulkomaisia 44

Romaaneja 40
Runokokoelmia 24
Novellikokoelmia 13
Dekkareita 10 (joista äänikirjoja 4)
Lanu-kirjoja 6 (ks. Luin lapselle 100 kirjaa -bloggaus, johon listasin kaikki luetut lasten kuvakirjat.)
Näytelmiä 5
Tietokirjoja 4
Kolumnikokoelmia 2

Naisten kirjoittamia kirjoja 61
Miesten kirjoittamia kirjoja 43


Erityisen iloinen olen naisten kirjoittamien kirjojan määrästä, sillä vaikka luin paljon nobelistien kirjoja, naiset johtavat tämän vuoden lukutilastoani. Vanha tuttu linja pitää myös siinä, että luen enemmän kotimaisia kuin ulkomaisia kirjoja. Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sain luettua 13 kirjaa TBR-listaltani ja sekin lämmittää mieltä.

Tämän vuoden ilo ovat olleet runot, joita olen lukenut suorastaan ahmimalla ja löytänyt myös useita uusia suosikkeja. Kiitos Ompulle inspiroivasta runohaasteesta, joka jatkuu edelleen.

Tämä 100 kirjaa -haaste näytti jo jäävän suorittamatta, mutta kun jouduin pitkälle sairaslomalle, lukemisesta tuli päätyöni. Se myös selvästi auttoi yli pahimmasta lamaannuksesta, joka vakavasta sairastumisesta olisi muuten seurannut. Lokakuussa kelpuutin lukupinoon vain alle 200-sivuisia kirjoja, ja niillähän alkoi haaste valmistua. Marraskuussa olenkin palannut tiiliskivien äärelle, kun sain haasteen valmiiksi.

Mikä sitten oli vuoden paras kirja? Mahdotonta valita. Kun nyt silmäilen listaani, mieleen palaa loistavia, oivalluttavia lukukokemuksia ja löytöjä. Esimerkiksi tammikuussa lukemani Weseliuksen Alma!, Krohnin Mehiläispaviljonki ja Puikkosen Eurooppalaiset unet oli niin kova kolmikko, että niilläkin olisi pärjännyt koko vuoden. Klassikoista Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Henry Jamesin Naisen muotokuva jättivät ikuiset jäljet. Elena Ferranten Napoli-sarja puolestaan aiheutti hirvittävän ahmimisilmiön ja odotan malttamattomana sarjan uutta suomennosta.

Suurimpana pettymyksenä voin mainita Pierre Lemaitren dekkarin Alex, jota on paljon kehuttu, mutta joka lähinnä onnistui ällöttämään minua. En jättänyt sitä kuitenkaan kesken, joten kyllä sekin onnistui koukuttamaan minut.

Haasteen aloittamisen jälkeen ei ollut varaa jättää kirjoja kesken, koska pinnoja piti kerätä tasaiseen tahtiin. Niinpä kirjat oli valittava erityisellä huolella ja tarkalla vaistolla. Onnistuin valinnoissani mielestäni hienosti ja sain kokea lukemisen juhlaa näiden teosten kera.

Kiitos Seinäjoen kirjastolle hienosta haasteesta ja kanssalukijoille kannustuksesta!

tiistai 28. marraskuuta 2017

Juhani Aho: Muistatko?

Juhani Aho: Muistatko?, 11. painos 1950 (ilm. I kerran 1920)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Juhani Ahon (1861 - 1921)  Muistatko? ilmestyi vuonna 1920, ja se jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se oli ilmestyessään myyntimenestys. Aho oli jo tehnyt mittavan uran ammattikirjailijana, ja Muistatko? tuntui sopivan kaikille suomalaisille luettavaksi.

Vuonna 1918 Suomessa oli käyty verinen sisällissota, joka järkytti koko kansaa ja masensi kirjailija Juhani Ahon. Muistatko?-kirjassa minäkertoja puhuu juuri kuolleelle vaimolleen: Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin.  - - Liitän pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle. (S. 21.) .

Kirjan nimi Muistatko? on muistelua ajasta ennen sisällissotaa, eikä Aho kerro sanallakaan vuoden 1918 tapahtumista. Hän ei halua muistaa niitä, vaan nimenomaan aktiivisesti unohtaa. Kirjan minäkertoja on menettänyt sodassa poikansa, mutta miten ja missä, sitäkään ei kerrota. (Tosielämässä Ahon kaikki pojat, samoin kuin hänen vaimonsa, elivät pitempään kuin Aho itse. Minäkertoja ei siis ole Juhani Aho ulkoisilta puitteiltaan, vaikka hän henkinen alter ego ehkä onkin.)

Teoksella oli ilmeisesti koko kansaa eheyttävä vaikutus, ja se on ollut kertojan tarkoituskin: Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sitä, mitä rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut. (S. 21.)

Ihana aika löytyy onnellisesta, talonpoikaisesta lapsuudesta, jonka minäkertoja on saanut elää. Lasten leikit kuvataan aidosti ja vaikka ylellisyydessä ei eletä, niin ei kärsitä puutteestakaan. Elämä on tasaisen onnellista. Erityisen kauniisti Aho kuvaa luonnossa liikkumisen elämyksiä. Kurkien tapaaminen metsäretkellä jättää kertojaan ikuisen vaikutuksen ja hän palaa metsään yhä uudestaan niitä tarkkailemaan. Kalastuksesta tulee kertojalle lempipuuhaa. Myös lapsuuden ihastukset on kerrottu lumoavasti.

Silti minäkertojan elämä tuntuu saavan täyttymyksensä vasta suuren rakkauden kohtaamisessa. Nuori rakkaus on suloista ja säkenöivää. Nuoripari kuvataan toisilleen vertaisina. He kulkevat kylätiellä rinnakkain ja haaveilevat ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, jossa Suomen lapsille jaettaisiin sivistystä ja terveitä aatteita ja elämäntapoja.

Maalaismaisema ja metsä heijastelevat päähenkilön tunnetiloja. Korvessa asuva ystäväperhe edustaa aatteiltaan ja elämäntavoiltaan sitä työteliästä ja vaatimatonta kansaa, joka sisällissodassa on kadonnut kertojan näköpiiristä. Jospa kaikki vain osaisivat elää, kuten Johanna ja Ville! Tai viisas Konttisetä, joka kulkee talosta taloon ja auttelee siellä missä apua tarvitaan. Kun auvoisa perhe-elämä sitten näyttää toteutuvan myös kertojan elämässä, on lukijakin täynnä onnea hänen puolestaan.

Vaikka Muistatko? on aatemaailmaltaan pettävän seesteinen, haaveellinen ja nostalgiaa kukkuroillaan, Ahon kynänjälki on vastustamatonta. Se on tarkkaa ja selkeää ja samalla kaunista. Luonnonkuvaajana Aho on ylittämätön, ja hänen ihmiskuvauksensa on niin elävää, että ihmiset voi nähdä edessään. Olen lukenut Ahon lähes koko tuotannon, ja kun aika ajoin tartun hänen teoksiinsa uudestaan, en voi kuin ihailla hänen kerrontansa vaivattomuutta ja iättömyyttä.



Kirjoitukseni on on osa Ylen Kirjojen Suomi -ohjelmaa, jossa kirjabloggaajat ovat mukana. Juhani Ahon Muistatko? on vuoden 1920 kirja. Osallistuin projektiin myös keväällä Leena Krohnin Mehiläispaviljonki-teoksella, joka edusti vuotta 2006.



                                                Kirjablogit ja Ylen Kirjojen Suomi

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Luin lapselle 100 kirjaa

Kun Seinäjoen kaupunginkirjasto julisti 100 kirjaa -haasteen, ajattelin, etten saa 100 kirjaa luettua, ellen yhdistä ääneen luettuja lastenkirjoja aikuisten kirjalistaani. Kuinkas kävikään! Päädyin lukemaan lapselle 100 kirjaa ja lisäksi omaksi ilokseni 100 aikuisten kirjaa. Ja vähän ylikin. (Aikuisten kirjoista bloggaan 30.11.)

Haalin siis viimeisen 12 kuukauden aikana perheen 4-vuotiaalle kuopukselle luettavaa 100 eri kirjan verran. (Ainoastaan tämän listan Ernest Thompson Setonin Villejä eläimiä on  luettu 9-vuotiaalle pojalle ääneen.) Kirjojen haaliminen on vaatinut pientä aktiivisuutta, sillä jokainen, joka on lukenut pienelle lapselle, tietää, että lapsi haluaa kuulla saman kirjan ainakin viisi kertaa peräkkäin. Tämä tarkoittaa sitä, että jouduin välillä piilottelemaan kirjoja, koska halusin kunnianhimoisesti uusia nimikkeitä tälle listalle, enkä suinkaan lukea 10. kertaa samaa Noksu-kirjaa. Kuopus olisi ehkä pärjännyt jopa yhdellä kirjalla koko vuoden.

No, nyt on pojalle luettu kirja poikineen! Ja minä kun en ole huushollin ainut ääneenlukija, vaan mies ja isotsisarukset ovat myös lukeneet kuopukselle. Tosin aika paljon he ovat lukeneet näitä samoja kirjoja... Uudestaan ja uudestaan. Luettuja kirjojahan on oikeasti paljon enemmän kuin lista näyttää, sillä en kerta kaikkiaan jaksanut merkitä listalle Tammen kultaisia kirjoja, joita meillä luetaan paljon.

Tässä koko lista:

JOULUKUU 2016


1. Mikko Kunnas: Noksu kulkee ja keksii (oma)
2. Elsa Beskov: Pikku Puten seikkailut mustikkametsässä (oma)
3. Mauri Kunnas: Kaksitoista lahjaa joulupukille (oma)
4. Mauri Kunnas: Onnin paras joululahja (oma)
5. Martin Waddell ja Barbara Firth: Kauniita unia, Pikku Karhu (oma)
6. Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (oma)
7. Timothy Knapman ja Rebecca Harry: Metsän eläinten joulu (joulupukki toi)
8. Sinikka Palola: Karhuvaari, kartanonherra, Eläinrunoja (joulupukki toi)
9. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu etsivinä (joulupukki toi)
10. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun avaruusseikkailu (oma)
11. Markus Majaluoma: Isä, koska joulupukki tulee? (oma)
12. Ernest Thompson Seton: Villejä eläimiä (oma)

TAMMIKUU 2017

13. Gösta Knutson ja Lisbeth Holmberg-Thor: Pekka Töpöhäntä tivolissa (mummun hyllystä)
14. Pirkko Koskimies ja Marja Lindgren: Pupu Tupunan syntymäpäivä (mummun hyllystä)
15. Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko (mummun hyllystä)
16. Tiina Nopola, Sinikka Nopola ja Markus Majaluoma: Rauhallinen Erkki ja hiutalepoika (junan lastenvaunussa)
17. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton (joulupukki toi)
18. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siirin jouluyllätys (oma)
19. Gillian Shields ja Polona Lovsin: Pupu pikkuruinen (kirjastosta)
20. Elsa Beskov: Auringonmuna (oma)
21. Eric Hill: Pupen tarina-aarre (kuusi Puppe-kirjaa) (kirjastosta)
22. Lena ja Olof Landström: Buu ja Bää ja yllätysvieras (oma)
23. Lucy Cousins: Maisan sateenkaariuni (oma)
24. Elsa Beskov: Ollin hiihtoretki (oma)

HELMIKUU 2017

25. Mauri Kunnas: Majatalon väki ja kaappikellon kummitus (oma)
26. Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? (oma)
27. Daisy Hirst: Ei käy päinsä Antero (kirjastosta)
28. Eva Eriksson ja Lisa Moroni:  Julia leikkii piilosta (kirjastosta)
29. Louise Fatio ja Roger Duvoisin: Onnellinen leijona karjuu (oma)
30. Timo Parvela ja Taru Castren: Annan ja Antin aamutouhut (oma)

MAALISKUU 2017

31. Mauri Kunnas: Hyvää yötä, Herra Hakkarainen (oma)
32. Stephen Mackey: Miki ja kuunkukka (oma)
33. David Mckee: Elmeri ja valaat (oma)
34. Kim Lewis: Kauniita unia, Niilo (oma)
35. Lucy Cousins: Maisa, Keke ja heiluva hammas (oma)
36. Alan McDonald ja Lizzie Sanders: Tiheikön väki ja suuri tulva (oma)
37. Kristiina Louhi: Tomppa on iso (oma)
38. Katherine Janousch ja Mervi Lindman: Ilona ja iloinen laastari (oma)
39. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja hurja Hunskeli (kirjastosta)
40. David Walliams ja Tony Ross: Karhu, joka sanoi PÖÖ (kirjastosta)
41. Lisa Moroni ja Eva Eriksson: Varo krokotiilia! (oma)
42. Debi Gliori: Veera haluaa oman peittonsa (oma)
43. Claire Freedman ja Daniel Howarth: Pihan pienet vieraat (kirjastosta)

HUHTIKUU 2017

44. Mauri Kunnas: Herra Hakkaraisen seitsemän ihmettä (oma)
45. Andrew Murray ja Jack Tickle: Unelias laiskiainen (oma)
46. Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen (kirjaston poistomyynnistä)
47. Nora Surojegin ja Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (oma)
48. Riina Katajavuori: Herra Paasio (oma)

TOUKOKUU 2017

49. Kristiina Louhi: Tompan joulu (oma)
50. Barbro Lindgren ja Olof Landström: Hyvänen aika, Pekka! (oma)
51. Jukka Itkonen ja Matti Pikkujämsä: Kaupunkiretki, lastenrunoja (kirjastosta)
53. Kirsi Kunnas ja Maija Karma: Tiitiäisen satupuu (oma)

KESÄKUU 2017

54. Ismo Loivamaa (toim.) ja Salla Savolainen: Tammen kultainen lastenrunokirja (oma)
55. Max Velthuijs: Sammakko on sammakko (kirjastosta)
56. Alan MacDonald ja Lizzie Sanders: Esikko ja pikku karkulaiset (oma)
57. David McKee: Elmeri ja hirviö (kirjastosta)
58. Kirsi Kunnas ja Pia Westerholm: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (oma)
59. Pirkko Koskimies ja Marja Lindgren: Mihin menet Pupu Tupuna? (mökkikirja)
60. Martin Waddell ja Barbara Firth: Pikku karhun kootut seikkailut (mökkikirja)
61. Astrid Lindgren ja Björn Berg: Eemelin metku nro 325 (mökkikirja)
62. Mikko Kunnas: Noksu urheilee (kirjastosta)
63. Michael Bond ja R. W. Alley: Paddington hyppää kyytiin (mökkikirja)
64. Camp Lindsay ja Jonathan Langley: Maailman suurin sänky (mökkikirja)

HEINÄKUU 2017

65. Mauri Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki (oma)
66. Mauri Kunnas: Kesä Koiramäessä (oma)
67. Sue Porter: Pikkukanin päivä (oma)
68. AnnetteTison ja Talus Taylor: Barbapapan arkki (oma)
69. Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen harrastaa (oma)
70. Marco Campanella: Hermanni Hiiri haluaa pikkuveljen (oma)
71. Juhani Känkänen: Ilo irti, Apo Apponen! (oma)
72. Jukka Itkonen ja Camilla Pentti: Kaikki hyvin kasvimaalla (kirjastosta)

ELOKUU 2017

73. Jukka Itkonen ja Matti Pikkujämsä: Astronautin rusinapulla (kirjastosta)
74. Riina Katajavuori ja Crister Nuutinen: Sumuvuoren merirosvo (oma)
75. Pirkko-Liisa Surojegin (toim ja kuvittanut): Suomen lasten eläinsatuja (oma)
76. Mauri Kunnas: Viikingit tulevat!(oma)

SYYSKUU 2017

77. Riitta Uusitalo: Armi on vauva (oma)
78. Mikko Kunnas: Noksu auttaa (oma)
79. Elsa Beskov: Pikku Lassi puutarhassa (oma)
80. Julia Donaldson: Urhea pikku Mörkyli (oma)
81. Mauri Kunnas: Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot (oma)
82. Eläinsatujen aarteita de la Fontainen mukaan (oma)
83. Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (oma)
84. Mauri Kunnas: Hurjan hauska autokirja (oma)
85. Richard Scarry: Touhulan väen iloinen kirja (oma)
86. Gunilla Wolde: Sanna hammaslääkärissä (oma)
87. Elsa Beskov: Nappu, Nutta ja pikku Terho (oma)
88. Terttu Aakko ja Esko Heikkilä: Meillä välähtää, hölmöläistarina (oma)
89. Ulf Stark ja Markus Majaluoma: Ihmepoika (oma)
90. Gunilla Bergström: Mikko Mallikas panee töpinäksi (oma)
91. Kati Närhi: Alpi Kevätkuono ja kadonnut ystävä (oma)
92. Katri Tapola ja Kristiina Louhi: Maunon maja (oma)

LOKAKUU 2017

93. Stephen Mackey: Miki (oma)
94. Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä (oma)
95. Anna Meunier ja Gerda Müller: Kaisa ja pupu (oma)
96. Gösta Knutson ja Lisbeth Holmberg-Thor: Pekka Töpöhäntä ja lumiukko (oma)
97. Gösta Knutson ja Lisbeth Holmberg-Thor: Pekka Töpöhäntä ja kummitus (oma)
98. Jutta Labgreuter ja Stefanie Dahle: Kaikista rakkain (kirjastosta)
99. M. Christina Butler ja Tina Macnaughton: Pikkuhiiri ja täysikuu (kirjastosta)
100. Alan Durant ja Ross Collins: Pikkumörön painajainen (kirjastosta)
101. Todd Parr: Ei haittaa, jos on erilainen (oma)
102. Pittau ja Gervais: Seepralta lorahti pissa (kuopus sai lahjaksi)
103. Gunilla Wolde: Sanna päiväkodissa (oma)
104. Janosch: Suuri Panama-kirja (oma)
105. Tittamari Marttinen ja Teresa Bast: Ahti yökylässä (oma ostos kirjamessuilta)
106. Jukka Itkonen ja Matti Pikkujämsä: Hirvi irvistää (kirjastosta)

MARRASKUU 2017

107. Janosch: Kuinka Tiikeri oppi laskemaan (oma)
108. Aira Savisaari ja Janne Harju: Possu Annikki, Ilves Ilomieli ja Karhu Ilmari (oma)
109. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina (oma)
110. Mauri Kunnas: Joulutarinat (Sisältää tarinat Joulupukki, Kaksitoista lahjaa joulupukille ja Joulupukki ja noitarumpu), äänikirja (kirjastosta)
111. Sanna Pelliccioni: Onni-pojan seikkailut (oma)
112. Raymond Briggs: Lumiukko (oma)
113. Gunilla Wolde: Teemu leipoo (oma)
114. Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja kamala possu (kirjastosta)
115. Viktor Rydberg ja Harald Wiberg: Kotitonttu (oma)


Laskin tietysti vähän tilastoja ja ylivoimaisesti edustetuin kirjailija listallani on Mauri Kunnas. Häneltä luin vuoden aikana 14 eri kirjaa kannesta kanteen! (Tosin kaksi niistä luki Lars Svedberg, kun kuuntelimme Mauri Kunnaksen Joulutarinat äänikirjana.) Voitte arvata, että tervehdin ilolla Kunnaksen Finlandia Junior -ehdokkuutta ja pidän sormia ja varpaita pystyssä hänen voitolleen.

Juuri eilen kuopus totesi, että "Kaikki kirjat on kirjoittanut Mauri Kunnas". Poika kun on nykyisin tarkka siitä, että kirjan kannesta luetaan jokainen sana. "Mitä tässä lukee?" hän kysyy ja osoittaa sanoja. Mauri Kunnas on lukenut aika monessa kirjan kannessa...

Yllättäen suomalaisia kirjoja näistä luetusta 115 kirjasta on vain 54, siis vajaa puolet. Olen suitsuttanut suomalaisen lastenkirjallisuuden tasokkuutta ja laajaa tarjontaa niin kauan kuin muistan, mutta lopulta luettavaksi päätyi paljon myös käännettyä lastenkirjallisuutta.

Suosituimmat lastenkirjailijat meillä tänä vuonna olivat

a) suomalaisista: Mauri Kunnas (14), Tiina Nopola (5), Jukka Itkonen (4),  Aino Havukainen ja Sami Toivonen (3), Mikko Kunnas (3), Sanna Pelliccioni (3), Riina Katajavuori (2), Kirsi Kunnas (2), Kristiina Louhi (2), Juhani Känkänen (2) ja Pirkko Koskimies (2).

b) ulkomaisista: Elsa Beskov (5), Janosch (5), Martin Waddell (5), Gösta Knutson (3), Gunilla Wolde (3), Lucy Cousins (3), Stephen Mackey (2) ja Alan McDonald (2).

Suurin osa luetuista kirjoista on omia kirjoja (86), ja niitä on luettu tosi paljon, sillä kuopus on nyt neljäs lapsi, jolle niitä luetaan. Ymmärrätte varmaan, että välillä etsin kirjastosta uusia lastenkirjoja suorastaan epätoivoisena ja piilottelen vanhoja kirjoja. Ilahdun joulupukin tuomista uusista lastenkirjoista joka vuosi, vaikka onhan noita aika monta kirjaa jo ennestään.

Lapsen suosikkikirjat vaihtuvat aika ajoin. Nyt hänen suosikkejansa ovat Mauri Kunnaksen Herra Hakkaraisen aakkoset ja numerot ja syyslomavieraiden tuoma Pittaun ja Gervaisin Seepralta lorahti pissa. Hänen ikisuosikkinsa on myös Riitta Uusitalon Armi on vauva, jossa Armi-nimen tilalle vaihdetaan hänen oma nimensä ja jota luetaan aivan miten sattuu hassutellen ja muunnellen siitä syystä, että se on luettu ääneen varmaan sata kertaa.

Lapselle lukeminen on hauskaa. Se rauhoittaa sekä lapsen että aikuisen illalla tai milloin vaan. Tietysti lukemisesta on myös hyötyä lapselle, mutta tärkeintä ovat kyllä yhteiset hetket.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra

Köngäs Heidi: Sandra, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kun olin lukenut Heidi Köngäksen Sandraa vasta 50 sivua, huomasin itkeväni jo kolmatta kertaa kirjan aikana ja tällä kertaa niin, että kyyneleeni tippuivat kahvilassa lounassalaattini sekaan. Totesin, ettei kirjaa ehkä kannata lukea julkisella paikalla.

Toisaalta Sandraa pitäisi saada lukea koko ajan, koska se on niin koukuttava kirja, ettei sen lukemisessa oikein pysty pitämään taukoja, ei edes lounastaukoja. Kun sen aloittaa, se pitäisi saada lukea heti kannesta kanteen.

Sandra on huutolaistyttö, josta tulee torpan emäntä. Elämä ei missään kohtaa ole hänelle yltäkylläistä tai helppoa. Silti rakkaus on. Samaan palveluspaikkaan osuu Janne, joka haluaa Sandraa ja saakin hänet vaimokseen: Janne oli niin totinen pappilassa sanoessaan tahtovansa, että minullekin nousi vedet silmiin ja vaivoin sain kuiskattua omat sanani. Siinä papin edessä seisoessani tunsin, kuinka rakkaus löi sisuskalut tuleen ja aivan vapisin. (S. 67.)

Nuoren perheen suurin onni koittaa, kun he saavat oman torpan asuttavakseen, vaikka kontrahti onkin kova. Ajat kuitenkin muuttuvat. Tulee itsenäisyys, tulee sota ja Jannekin ajautuu rintamalle. Sandra jää lasten kanssa yksin.

Sandra tarinan ohella kirjassa seurataan Sandran kälyn, Lyytin, elämää. Lyyti on itsenäinen nainen ja kiertää kaupunkitaloissa palveluksessa. Hänenkin rakkautensa on väkevää. Näiden 1900-luvun alun naisten elämään päästään kiinni, kun Sandran tyttären tytär Klaara alkaa penkoa suvun historiaa nykyisyydessä ja löytää heidän päiväkirjansa. Klaaran osuus jää kirjassa kuitenkin aika ohueksi ja tuntuu vähän turhalta - niin paljon kiinnostavampaa on seurata kansalaissodan aikaista elämää Sandran ja Lyytin kautta.

Köngäs osaa kuvittaa historiaa. Hän kertoo uskottavasti 1900-luvun alun torpan emännän työnteosta - raatamisesta. Naisen arki, huolenaiheet ja pienet ilot ovat kiinni lapsissa, eläimissä ja jatkuvassa ahertamisessa. Lepoa ei ole missään. Tulee mieleen Ulla-Lena Lundberg, joka on osannut myös kuvata naisten työntekoa Finlandia-voittajakirjassaan Jää.

Uskottavalta tuntuu myös tuon ajan maailmankuva, jossa tavallinen torppari ei välttämättä ollut paljon perillä kuohunnasta, johon tempautuu mukaan. Seuraukset olivat kohtalokkaat paitsi miehille myös heidän perheilleen. Kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä ihmisten hyvät teot loistavat ihmeellisinä. Jos ihminen pystyy järjettömään julmuuteen toista ihmistä kohtaan, pystyy hän myös hyvyyteen - jauhopussissa voi olla koko ihmisyys. Varmaa on kuitenkin se, että naisten ja lasten itkulle ei maailmassa tule loppua niin kauan kuin sotia käydään.

Kiittelen Köngästä vetävästä ja nopeatempoisesta kerronnasta. Teksti on helppolukuista ja etenee hyvin. Kertojanäkökulma vaihtuu sutjakkaasti, mutta pysyttelee lopussa pitkään Sandran omana ja hänestä tulee ilman muuta lukijalle läheisin henkilö. Hänen kauttaan sota käydään loppuun saakka.

Sisällissodan kärsimyksistä on Suomessa kirjoitettu paljon, ja suosittelen lukemaan myös tänä vuonna ilmestyneen Anneli Kannon Lahtarit tai jo aiemmin ilmestyneen Veriruusut. Paljon on kuitenkin vielä  Sandroja ja Lyytejä, joiden elämät ansaitsisivat tulla kerrotuiksi. Näissä tarinoissa elää kansakunnan muisti.



Sandra on luettu myös blogiessa Reader why did I marry him, Leena Lumi, Kirja vieköön!, Täällä toisen tähden alla ja Rakkaudesta kirjoihin. Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtiin 35 (kirjan nimessä on erisnimi), 38 (kirjassa mennään naimisiin), 45 (suomalaisesta naisesta kertova kirja) ja 49 (vuoden 2017 uutuuskirja).

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 263
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat teki melkoisen tempun kipuamalla esikoiskirjana suoraan Finlandia-ehdokkaaksi. Saman tempun tekivät kolme vuotta sitten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta - hienoja kirjoja nekin.

Valas nimeltä Goliat kertoo kahden kulttuurin ja maan vaikutuksessa kasvamisesta, oman identiteetin etsimisestä ja suvun kohtaloista. Samanlaisia aiheita käsittelevät myös Ranya ElRamlyn Auringon asema ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jotka molemmat ovat kirjailijoiden esikoisteoksia ja nousivat ilmestymisvuosinaan kotimaisen kirjallisuuden kärkikaartiin. Kulttuurien ristiaallokossa hioutuu kirkasta proosaa.

Sandun esikoisteos kertoo Alban elämästä ja perheestä. Alban isä on romanialainen ja äiti on suomalainen. Alba on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Suomessa, mutta kesät on kuitenkin vietetty Romaniassa isovanhempien luona. Sinne palataan kirjan alussa isoisän, Suden, ruumiinvalvojaisiin. Kun lähisuku on koolla Punaisessa kylässä, Alban muistot ja Romanian historia alkavat limittyä. Alba alkaa myös nähdä itsensä selkeämmin.

Teos on hyvin ehjä kokonaisuus. Se on rakenteeltaan mietitty ja tasapainoinen. Perheen tarina ja Romanian historian vuorottelevat ja historia vaikuttaa perheen elämään. Romanian historian raamit ovat tuttuja kaikkien Itä-Euroopan entisten sosialististen valtioiden historiasta: kolhooseja, puutetta, manipuloituja vaalituloksia, diktaattorin mielivaltaa ja muunneltua totuutta. Niiden ohessa ihmiset rakastuvat, perustavat perheen, rakentavat kodin, kasvattavat lapsensa ja hankkivat elantonsa.

Susi on ollut salaisen poliisin palveuksessa, ja häntä on vihattu kylässä, mutta isoäiti Flavia on  hankkinut sosiaalista statusta länsitavaralla. Perhe on nimittäin ollut sen verran onnekas, että molemmat pojat ovat päässeet muuttamaan ulkomaille: "Muuttaminen toiseen maahan..." isäni aloittaa. - - "...kaikki oli niin outoa.- - Ehkä kaikkein kivuliainta on se, kun et voi ilmaista itseäsi omalla kielelläsi, et voi pukea ajatuksia kaikkine vivahteineen suoraan sanoiksi vaan joudut kääntämään ne." (S. 201.)

Oman kotimaan jättämisestä täytyy selvitä jotenkin. Alban sedän perhe on muuttanut Amerikkaan ja kehittänyt siellä oman selviytymistapansa, Alban isä on puolestaan uponnut työhönsä. Albakin on jollakin tavalla juureton. Hän  matkustaa kahden maan väliä ja takertuu rakkauteen, jonka vuoksi hän on valmis olemaan mitä milloinkin.

Valas nimeltä Goliat kertoo juurettomuudesta ja sopeutumisesta, ja tekee sen hienovireisesti, alleviivaamatta. Kaikkein eniten nautin kolmesta rakkaustarinasta, jotka ovat juuri niin samanlaisia ja erilaisia kuin rakkaus aina on. Kiitän myös sitä, että Sandun kieli ei kikkaile liiallisella kauneudella, vaikka kauneutta ja tarinankerronnan taikaa kirjassa on paljon.

Tuntuu, että Alban tarina on nyt vasta alkamassa, kun hän on saanut Punaisen kylän tarinat jonkinlaiseen järjestykseen. Vaikka hän on päähenkilö ja muistelija, hänestä itsestään kerrotaan yllättävän vähän. Ehkä Alban tarina jatkuu vielä.

Kirjailija Sandu osoittaa esikoisteoksellaan olevansa aivan valmis kirjailija. Toivoisin, että satujen taika veisi hänet täysin mennessään, sillä niistä Valas nimeltä Goliat sai oman värinsä, jonka toivoisin syvenevän entisestään.



Valas nimeltä Goliat on luettu blogeissa Reader, why did I marry him, Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix, 2017
Alkuteos: The Nix, 2016
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Sivuja: 719
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!



Nathan Hillin Nixiä kehutaan sen kansiteksteissä maasta taivaisiin. Kun kehujana on muun muassa John Irving, on pakko vähän kiinnostua. Tosin kiinnostukseni uhkaa loppua sisäkansitekstiin, jossa New Yorkin Timesin mukaan tässä on Suuri Amerikkalainen Romaani. Ei, minua ei kiinnosta suuruus, eikä varsinkaan mikään Suuri Amerikkalainen. Paitsi tietysti amerikkalaisen John Irvingin suuret romaanit ja amerikkalaisen Steinbeckin Vihan hedelmät ja amerikkalaisen Henry Jamesin Naisen muotokuva... Eli loppujen lopuksi, suuret amerikkalaiset romaanit ovat olleet ihan parasta luettavaa. Miten Nix pärjää näin kovassa seurassa?

Nix kertoo Samuel Andresen-Andersonista, kirjallisuuden professorista ja wannabe-kirjailijasta, jonka lupaava kirjailijanura on katkennut ensimmäisen novellin jälkeen. Sitä huippuromaania ei koskaan syntynyt, vaikka siitä on jo palkkiokin vastaanotettu. Samuelin aika on mennyt muun muassa nettipeli World of Elfscapen pelaamiseen. Nyt kustantaja on kyllästynyt odottamaan, ja rupeaa vaatimaan rahoja takaisin. Samuelin ainoa pelastus on äiti, joka nousee yhtäkkiä maan ykkösjulkkikseksi heittämällä soraa tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samuelin elämästä kadonnut äiti onkin Packer attacker, josta Samuel lupaa kirjoittaa paljastuskirjan. Äitihän ei merkitse Samuelille mitään, sillä tämä on hylännyt Samuelin, kun Samuel oli 10-vuotias.

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja päähenkilöiksi nousevat Samuelin äiti ja Samuel itse ovat mukavan kompleksisia persoonia. Pidin heistä molemmista ja siitä, että mikään heidän elämässään ei ole itsestään selvää. Rakkaus temppuilee, suhde omiin vanhempiin on monimutkainen, on arkuutta ja toteutumattomia haaveita, kykenemättömyyttä tarttua kiinni asioihin. Varsinkin Samuelin lapsuusmuistot särkeävät lukijan sydämen ja Samuelin salaperäinen ystävä Bishop on synkkyydessään kiehtova persoona. Äidinkin lapsuudesta ja nuoruudesta paljastetaan tilanteita, joihin ajaudutaan osittain sattuman, osittain oman luonteen takia. Näissä Hillin kerronta on herkimmillään.

Nix ei ole kuitenkaan synkkä kirja, vaan Nathan Hillin viljelemä huumori lähentelee parhaimmillaan John Irvingin hulluutta. Samuelin oppilas, nykypäivän opportunisti-narsistista ihmistyyppiä edustava Laura ja Samuelin nettiystävä, peliaddikti Pwnage on kuvattu niin mainiosti, että minua nauratti ääneen. Molemmat toimivat omissa kuplissaan täysin loogisesti, vaikka tällainen 70-luvun kasvatti ei voi käsittää heidän maailmaansa. Näissä osuuksissa Hill osoittaa revittelyn taitonsa.

Nix ei ollut ehjä eikä hallittu paketti, vaan rönsyilevä ja kuriton esikoinen, jossa oli loppujen lopuksi myös muutama liian helppo ratkaisu. Amerikkalaista satua - kyllä, liikaa sitäkin. Jäin kaipaamaan syvällisyyttä, joka paikoin välähteli ilmassa, mutta katosi kohta jonnekin. Kansitekstissä lupailtuun yhteiskunnallisuuteen päästiin käsiksi, kun kuvattiin Chicagon mielenosoituksia. Teema jäi kuitenkin kesken, ja nyt kun on nähty tosielämän farssi nimeltä Donald Trump, vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnät näyttävät kesyltä hiekkalaatikkoleikiltä. Ja vielä olisin toivonut, että Hammerfestissä, nixin eli näkin, kotimaisemissa, olisi saatu viettää pitempi aika. (Olen nimittäin käynyt siellä!)

Älkää nyt käsittäkö väärin, vaikka moitinkin kirjaa. Oikeasti pidin Nixistä tosi paljon. Hirmuisesti.

Kaiken kaikkiaan Nix on hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Suomentaja Raimo Salmisen ansiosta teksti ei töki missään kohtaa, vaan lukutahti pysyy tasaisen varmana. Ahmin kirjan yhteen soittoon noin 100 sivun päivävauhtia yhden viikon aikana ja kiittelin erityisesti sitä, että henkilöitä oli paljon, kirjoitustyyli vaihteli ja tapahtumia riitti koko ajan. Mielenkiintoni pysyi yllä kirjan alusta loppuun.

Nix oli lukupiirikirja, joka kirvoitti vilkkaan keskustelun. Joku moitti henkilöiden suoraviivaisuutta ja ärsyyntyi helpoista ratkaisuista, Samuelin äitiä ihmeteltiin (miten hän saattoi jättää poikansa)... Mutta paljon myös kiiteltiin: sujuvuutta, hauskuttaa, koskettavia kohtia.

Nix ei ole viihdekirja, vaikka se viihdyttääkin, mutta toisaalta se ei ole myöskään tarpeeksi syvällinen yltääkseen Suurten Amerikkalaisten Romaanien tasolle. Siinä on kuitenkin potkua ja viehätysvoimaa. Se sai minut miettimään omaa elämääni, onnekkaita sattumia ja juuriani, joille en tietenkään voi mitään. Jäin miettimään, millaisia puolia minusta näkyy eri ihmisille: Mitä lapseni näkevät minussa, mitä vanhempani, mitä siskoni, mitä ystäväni, työkaverini? Kuka on oikea minäni? Millaisia vääriä totuuksia itsestäni haudon omassa mielessäni? Kun kirja saa pohtimaan näinkin isoja asioita, se ei ole huono ollenkaan.


Nix on luettu myös näissä blogeissa: Kannesta kanteenLukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjojen keskellä, Kirjamuistikirja ja Kirjaluotsi.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutaleita sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.