keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Marco Vichi: Komisario Bordelli

Marco Vichi: Komisario Bordelli, 2016
Alkuteos: Il commissario Bordelli, 2002
Suomentaja: Enneli Poli
Kustantaja: Aviador
Kansi: Matti Vuohelainen
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos



Botta oli ryhtynyt kuvailemaan Euroopan eri vankiloiden ominaisuuksia, eroja espanjalaisten ja turkkilaisten vanginvartijoiden välillä, se oli kuin antropologian oppitunti, rikastuttava tietoisku. Tämä varas ei ollut kuka tahansa tavallinen mies. Keskustelun loputtua komisario vei hänet kotiin, ja he söivät yhdessä naudanpötsiä ja sipulia juoden surkealaatuista viiniä, jota Botta kaatoi sisäänsä kannuittain. (S. 85.)

Marco Vichin Komisario Bordelli on leppoisaa luettavaa. Sen päähenkilö on 53-vuotias toisen maailmansodan veteraani, joka haaveilee löytävänsä elämänsä naisen ja muistelee välillä sotakokemuksiaan. Hänen avara sydämensä ymmärtää rikollisia, ja hänen toimintapansa ovat humaaneja. Yksi kirjan kohokohtia onkin illalliset, joiden gourmet-kokkina häärää entinen vankilakundi Botta ja vieraina ovat kaikki ne yksinäisiltä tuntuvat ihmiset, joihin Bordelli on tapausta selvittäessään törmänyt.

Komisario Bordelli on ilmeisesti Euroopassa kohtuullisen tunnettu hahmo, sillä hänen seikkailujaan on ilmestynyt jo kahdeksan osan verran. Törmäsin häneen viime vuonna Annikin runofestiviaaleilla Aviador-kustantamon pöydässä ja ihastuin kirjan takakansitekstiin: Komisario Bordelli johdattaa lukijat 1960-luvun Firenzeen, kulttuurihistoriallisten monumenttien keskelle. Kauneuden keskellä sattuu kauheuksia, joita tämä Marco Vichin luoma lämpimän hersyvä ja tinkimättömän oikeudentuntoinen, komisario Maigretiin ja jopa yksityisetsivä Marloween verrattu hahmo kirja kirjalta ratkoo.  

Marlowe on yksi dekkarikirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja kun hänen kyyniseen hahmoonsa yhdistetään sanat Firenze ja 1960-luku, en voinut vastustaa kiusausta. Kokemus ei ollut huono ollenkaan, mutta komisario Bordelli ei kyllä ole lainkaan kyyninen tapaus, vaan pikemminkin haaveileva romantikko, joka seuraa sydämensä ääntä. Viehättävä tyyppi, vaikka polttaakin savukkeita ketjussa.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Firenzessä on hirvittävä helle ja asukkaat ovat paenneet rannikolle. Kaupunki on lähes tyhjä, mutta komisario Bordelli kieriskelee hikisissä lakanoissaan, kuuntelee hyttysten ininää ja unelmoi suuresta rakkaudesta. Sitten komisarion puhelin soi keskellä yötä ja hänen on ryhdyttävä selvittämään rikkaan leskirouvan kuolemaa.

Kun komisarion kuplavolkkari kiipeää Via della Piazzolaa kohti vanhan rouvan barokkihuvilaa, niin on pakko vähän googlettaa. Firenzestä tosiaan löytyy Via della Piazzuola ja sen varresta aika komea huvila, johon mielessäni murhan sijoitin. Kaiken kaikkiaan Marco Vichi on onnistunut vangitsemaan Komisario Bordellin sivuille aimo annoksen italialaista elämänmenoa ja sielunmaisemaa, jonka jaoin parin päivän ajan. (Jälkitautina poden matkakuumetta.)

Dekkari ei ollut mikään tajunnanräjäyttäjä, eikä ollenkaan sellainen juonivetoinen jännäri, joista nautin aivan erityisesti (ks. edellinen postaus). Komisario Bordelli oli kuitenkin mukavaa luettavaa ja kesäkirjaksi vallan hyvä valinta. Siinä on mukavasti huumoria ja pientä noir-henkeä. Erityisesti kiitän kirjan kaunista kantta sekä pehmeäkantisen painoksen keveyttä mutta silti isoa kokoa.






Komisario Bordelli on luettu ainakin näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Kirja vieköön, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla ja Lukutoukan kulttuuriblogi. Tämän hurmaavan komisarion seikkailuja on suomennettu jo toisenkin osan verran.

Osallistun kirjalla sekä Kirjablogien dekkariviikko -tapahtumaan että HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen kuittamalla siitä kohdan 14. (valitsin kirjan takakansitekstin perusteella).

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbø: Veritimantit, 2010
Alkuteos: Marekors, 2003
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: ?
Sivuja: 582
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kirjablogien dekkariviikko on täällä taas, ja urakoin viikkoa varten peräti viisi dekkaria - kuudes on vielä kesken - joten blogattavaa riittää. Urakointi on ehkä kuitenkin väärä sana, sillä viimeisten työviikkojen ja ensimmäisen lomaviikon aikana en ole muuta jaksanut kuin lukea kaikki liikenevät hetket. Lukemisen on lisäksi pitänyt olla sellaista, joka takuuvarmasti vie ajatukset pois töistä (sekä leipätyöstä että kotitöistä). Dekkarithan sopivat totaaliseen aivojen nollaukseen, jossa päämääränä on häipyä (henkisesti) paikalta jälkiä jättämättä.

Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarit toimivat minulle niin, etten paljon pysty todellista maailmaa havainnoimaan sen  jälkeen, kun kirjan kannet avaan. Sivut kääntyilevät tiuhaan, vaikka lukutahtini ei yleensä ole kauhean nopea. Tällainen paksu, koukuttava dekkari tarkoittaa myös lyheneviä yöunia, ja lopputuloksena taitaakin olla entistä väsyneempi arjesta selviytyjä. Ja jotta arkea jaksaisi väsyneenä, tarvitsee lisää arjesta pakoa, eli lisää lukemista ja sitten taas väsyy... Kyseessä on kierre, ehkä jopa dekkariaddiktio.

Addiktiosta kärsii myös Jo Nesbøn luoma karismaattinen poliisi Harry Hole. Hänen addiktionsa on kuitenkin paljon vaarallisempaa sorttia kuin minun viaton yölukemiseni. Suoraan sanottuna olen Harrysta huolissani. Viime vuoden dekkariviikolla kirjoitin Harrylle kirjeen. Edelleenkin toivoisin, että hän saisi elämänsä järjestykseen, mutta oikeastaan hän vaan sotkee kuvioitaan kirja kirjalta enemmän, enkä ole ollenkaan varma, kestänkö seurata hänen sekoiluaan yhtään enempää. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Toisaalta Harryn yksityiselämän koukerot, hänen maaniset pakkomielteensä ja päihdeongelmansa eivät sinänsä haittaa, sillä kaikista jännittävintä on kuitenkin hänen työnsä. Veritimanteissa Hole pääsee sarjamurhaajan jäljille. Vaikka luulisi, että tällaisia dekkareita on kirjoitettu maailma täyteen, niin Nesbø osaa tähänkin dekkariinsa jotain hyvin norjalaista ja kuitenkin myös kansainvälistä. Nyt seikkaillaan Oslon lisäksi Prahassa, ja piipahdetaan myös toisen maailmansodan ajassa, jolloin Saksa miehitti Norjaa. (Tästä aiheestahan Nesbo on kirjoittanut loistavan dekkarin Punarinta, joka on yksi Harry Hole -sarjan suosikkejani.)

Juonenkehittelijänä Nesbø on sikamaisen taitava. Hän pudottelee johtolankoja sinne ja tänne ja antaa lukijan kärsiä lähes sietämätöntä jännitystä. Lukija kokee maailman välillä syyllisen silmiin - tai niin hän ainakin luulee - ja välillä uhrin silmiin, mutta sitten vaihdetaan taas Holen näkökulmaan. Voiko alkoholistiin kuitenkaan luottaa, vaikka kuinka haluaisi? Tilanteet jäävät kesken. Törkeän koukuttavasti.

Juonenkehittelyn ohessa Nesbø heittelee lukijalle kaikenlaista yleistietoa. En ollut aiemmin kuullutkaan veritimanteista, joita tuotetaan sota-alueilla, esimerkiksi Sierra Leonessa 1990-luvulla, ja joilla rahoitetaan sotatoimia. Veritimantteja ei haluta julkisille markkinoille, mutta niitä salakuljetetaan ja myydään muita timantteja edullisemmin. Nesbø lataa niihin sellaiset kauhuelementit, että aina kun kirjassa vilahtaa pentagrammin muotoon hiottu punainen timantti, lukija osaa ruveta pelkäämään.

Varsinaisen sarjamurhaajan jäljittämisen ohessa Harry Hole yrittää selvittää poliisivoimien sisäistä rikollisuutta ja tuntuu, ettei hän voi luottaa kehenkään. Kirjan viimeiset sata sivua ovatkin lähes sietämätöntä luettavaa, jossa jännittävät juonet punoutuvat yhteen. Pidin myös siitä, miten Pygmalion-näytelmä kietoutui juoneen, sillä innostun aina kaikesta intertekstuaalisuudesta.

Veritimanteissa on paljon aineksia, mutta Nesbø pitää kaikki langat hienosti käsissään ja lukija saa heittäytyä Oslon kaduille Harry Holen tuttuun, vaikkakin epävakaaseen seuraan. Antaa mennä vaan!





Veritimantit on luettu myös blogeissa Kuutar lukee ja Rakkaudesta kirjoihin

Kirjablogien dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, jossa on lueteltu kaikki dekkariviikkoon osallistuvat blogit. Tänään on meneillään myös tempaus, jossa tasatunnein julkaistaan uusi dekkaripostaus. Siihen en uskaltanut ilmoittautua, koska luulin olevani lomareissulla. Saan kuitenkin aloitettua oman dekkariviikkoni tällä Nesbøn komealla jännärillä.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo

Benedict Zilliacus: Vuoren varjo, 1987
Suomentaja: Anna Salo
Kustantaja: Kirjayhtymä
Kansi: P - O Nyström / Juha S. Kalliolahti
Sivuja: 262
Mistä sain kirja: oma



Lehteilen tätä kirjaa taaksepäin ja huomaan kirjoittaneeni sen menneseen aikamuotoon. 
  - - 
Ei muistelmateosta, ei. Mutta imperfekti, vanhenevan miehen aikamuoto, sopii silti minulle. (S. 258 - 259.)

Eräs blogiaikani suurimmista lukukokemuksista on ollut Benedict Zilliacuksen (1923 - 2013) Kertomus kadonneesta saaresta, jossa kirjailija kertoo lapsuutensa paratiisista, Hapenensaaresta. Saari sijaitsee Viipurin edustalla ja siitä tuli menetetty paratiisi jatkosodan jälkeen. Kirja ilmestyi vuonna 1990 ja oli tuolloin Finlandia-ehdokkaana.

Vuoren varjossakin Hapenensaari mainitaan. Se saa teoksessa aivan oman lukunsa nimeltään Omenapuiden saari, ja ehkä luvun tunnelmasta voi aavistaa, että aiheeseen vielä palataan - sen verran kauniisti Zilliacus saarestaan kirjoittaa.

Vuoren varjo on jaettu 17 lukuun, joiden otsikoita ovat muun muassa: Journalisti?, Taju kankaalla tai Kylpemisiä. Jokaisessa luvussa kirjailija muistelee elämänsä tapahtumia erilaisten teemojen kautta.

Kirjan kolmen ensimmäisen luvun - Karhujen vuoren, Omenapuiden saaren ja Vuoren varjon - tunnelma on haikea ja surullinenkin. Zilliacus muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joka loppui sodan syttymiseen ja Hapenensaaren menetykseen. Ensimäinen luku heittää lukijan keskelle Tali-Ihantalan armottomia taisteluja, ja kuten Zilliacus toteaakin, Karhuvuoren juurella käydyt taistelut jättivät häneen leimansa koko loppuiäksi. Siitä tulee myös kirjan nimi Vuoren varjo, joka tarkoittaa sodan varjoa. Tavallaan Zilliacus kirjoittaa siis koko sukupolvensa tarinaa: Vältin kaikista pahimman. Kun oli selvinnyt hengissä, sodan jälkiaika tuntui ensin lahjalta, suurelta onnelta, sen alistumisen tunteen jälkeen, joka minut oli vallannut Kannaksen lopputaistelujen aikana. Muistan kuinka usein, kun heräsin yöllä, koskettelin kiitollisen ihmettelyn vallassa hartioitani ja käsivarsiani: tämä on elävää kudosta, kaikesta huolimatta... (S. 55.)

Koko kirja ei kuitenkaan ole haikea, vaan tunnelma muuttuu kepeäksi ja hauskaksikin. Zilliacus nimittäin päätyi Hufvudstadsbladetin toimittajaksi, eikä hänen elämästään seikkailuja puuttunut.
Hänellä oli onni elää sanomalehtijournalismin kulta-aikaa. Toimittajana hän on ollut paikan päällä, kun maailman rajat ovat avautuneet ja hän on päässyt ensimmäisten joukossa tapahtumiin ja tilanteisiin, joista ei ole ollut nettikuvia tai some-päivityksiä olemassakaan. Hän on laatinut pitkiä reportaaseja ja artikkelisarjoja eri maanosista, ja suurista tapahtumista, kuten olympialaisista tai maailmanpoliittisista kriisipesäkkeistä. Lukuisia ovat ne paikat, joissa hän on käynyt, ja kyllä hän niistä myös osaa kertoa:  Vancouver vasta on ihana paikka maan päällä. Siellä yhdistyvät alppi- ja saaristomaisemat ja suurenmoinen luonto ja pilvenpiirtäjäarkkitehtuuri. Amerikka ja Aasia, toden totta aasialaisuus on tunkeutunut tyrmistyttävän voimakkaana aivan Tyynenmeren vastarannalle. (S. 156.)

Zilliacus kirjoittaa vaivatonta tekstiä, jonka suomentaja Anna Salo on kääntänyt sujuvaan muotoon. Kirjan lukemiseen ei mennyt kauaakaan, koska teksti oli värikästä ja vetävästi kirjoitettua. Monta kertaa tuli mieleen, että todellinen elämä tarjoaa kyllä ihan tarpeeksi uskomattomia tapahtumia.

Vuoren varjo ei ole perinteinen muistelmateos tai omaelämäkerta, vaikka se onkin kirjoitettu imperfektissä. Kirjaan on koottu journalistin seikkailujen parhaita paloja, muun muassa yksityiskohtia poliitikoista ja kuninkaallisten kohtaamisista, mutta kirjassa on valotettu myös Zilliacuksen elämää kulttuuripersoonana. En tiennytkään, miten monipuolinen kulttuurivaikuttajakin Zilliacus on ollut. Kuka muistaa, että hän on käsikirjoittanut Åke Lindmanin ohjaaman tv-sarjan Myrskyluodon Maija tai että hän kirjoitti lukuisia revyitä Lilla Teaterniin, jossa Vivica Bandler niitä ohjasi? Revyyt olivat yleisön ja arvotelijoiden suosikkeja monta vuotta.

Vuoren varjosta tuli eräänlainen kulttuurimatka Zilliacuksen ikäpolven maailmaan. Teos on tietysti hyvin ajankohtainen siksikin, että Suomen presidentti Mauno Koivisto oli Zilliacuksen ikätovereita, ja hänen kuolemaansa 12.5.2017 tuntui päättyvän ainutlaatuinen aikakausi Suomen historiassa. Väkisinkin käy mielessä, millaisia suurmiehiä ja kulttuuripersoonia menetimmekään sodassa, kun 95 000 nuoren miehen elämä päättyi kesken. Heiltä jäi kokematta Suomen nousu hyvinvointivaltioksi, ja me jäimme epäilemättä vaille monta merkittävää kulttuurivaikuttajaa. Sodan käynyt sukupolvi on totisesti saanut paljon aikaan ja ehtinyt kokea vaikka mitä, jos näiden kahden miehen elämästä voi jotain päätellä.


En löytänyt Vuoren varjosta yhtäkään blogiarviota, mutta toivoisin, että kirja saisi lukijoita. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Javier Cercas: Salamiin soturit

Javier Cercas: Salamiin soturit, 2003
Alkuteos: Soldados de Salamina, 2001
Suomentaja: Matti Brotherus
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: ystävä osti divarista



Taas on aika kiittää lukupiirejä, jotka tuovat eteen kirjallisia helmiä, joita ei osaisi itse käsiinsä etsiä. Javier Cercasin Salamiin soturit nimittäin osoittautui sellaiseksi helmeksi. Lukupiirikirjaksi sen valitsi eräs lukupiirin jäsen, joka harrastaa intohimoisesti flamencoa ja on sen myötä innostunut myös espanjalaisesta kulttuurista. Hän halusi, että lukupiirissä luettaisiin jotain espanjalaista kirjallisuutta, jota juuri kukaan ei ollutkaan lukenut. Cervantesin Don Quijote taisi olla ainut kirja, jonka kaikki osasivat nimetä espanjalaiseksi. Minäkin väitin, etten ole lukenut elämässäni yhtäkään espanjalaista kirjaa, koska se Don Quijotekin on lukematta. No, blogiarkistosta (eläköön blogiarkisto!) löysin kuitenkin kaksi espanjalaista teosta: Eduardo Mendozan Tulvan vuoden ja Alfonso Zapicon Portrait Of A Dubliner -sarjakuvateoksen, joka on loistava sarjakuva-elämäkerta James Joycesta, eli ei mitenkään kirjailijan kotimaahan sijoittuva kirja sekään.

Salamiin soturit käsittelee Espanjan sisällissotaa (1936 - 1939), joka Mendozan Tulvan vuodessakin vaikutti kirjan tapahtumiin. Ollaan siis vankasti historiassa, mutta ei ihan niinkään. Kaikki alkaa nykyisyydestä, jossa nuori toimittaja-kirjailija tuskailee aiheiden ja taitojen puutetta. Hän on jymähtävnyt toimittajaksi, vaikka haluaisi olla kirjailija. Tärkeä naissuhdekin on päättynyt ja uusi tyttöystävä on melkein se oikea, mutta myös vähän niin kuin ei olisikaan. Asetelma on kiinnostava: Voidaanko nykyisyydestä käsin enää tavoitaa historian tapahtumia sellaisina kuin ne olivat? Voiko historiaa jotenkin ymmärtää? Voisiko siitä kenties oppia jotain? Miten kohtaamamme ihmiset vaikuttava omiin valintoihimme ja tekemisiimme? Paljonko on kiinni sattumasta?

Rakenteeltaan kirja muistuttaa Laurent Binet'n HHhH-teosta, joka on kerrassaan loistava historian kirjoituksen ja fiktion sekoitus. Siinäkin kirjailijan omat elämänvaiheet ja tutkimisen palo tehdään näkyviksi. Historian selvittäminen on kuin palapelin kokoamista tai johtolankojen seuraamista, kiehtovaa ja petollista yhtä aikaa.

Salamiin sotureissa nuori toimittaja kuulee tarinan kirjailija Rafael Sánchez Mazasin teloituksesta ja ymmärtää heti, että tässä on hänen aiheensa. Mazas oli falangisteja ja yksi sisällissodan keskeisiä ideologeja. Hänen filosofiansa ja isänmaallinen eetoksensa oli luomassa sodalle henkistä pohjaa ja ajoi kokonaisen kansakunnan vuosikymmenten kärsimyksiin, ensin sotaan ja sitten Francon diktatuuriin: Kuitenkin sodan itämisaikana Sánchez Mazasin levittämät iskulauseet vetosivat vielä hehkuvalla nykyaikaisuudellaan nuoriin, hyvistä perheistä tuleviin ja väkivaltaisia ihanteita vaaliviin isänmaanystäviin, jotka edistivät niiden vakiinnuttamista (s. 101).

Mazas joutui tasavaltalaisten vangiksi, ja kun sodan loppuvaiheessa tasavaltalaisjoukot ottivat tärkeimpiä vankeja mukaansa perääntyessään kohti Ranskan rajaa, myös Mazas oli vankien joukossa. Vangit päätettiin teloittaa sekavassa perääntymisvaiheessa, mutta Mazas onnistui pakenemaan. Eräs sotilas löysi hänet metsästä ja tähtäsi jo häntä, mutta ei ampunutkaan. Miksi? Kuka tuo sotilas oli? Voisiko hänet vielä tavoittaa?

Nuori kirjailija selvittää Mazasin piileskelyn vaiheet ja etsii ensin käsiinsä Salamiin sotilaat, tasavaltalaiset, jotka suojelivat Mazasia hänen "teloituksensa" jälkeen. Hän tapaa tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet sodan melskeisiin, mutta pystyneet kaiken keskellä myös inhimillisiin tekoihin. Etsintä kuitenkin jatkuu: missä on se armelias sotilas, joka säästi Mazasin hengen?

Tarvitaan vielä eräs chileläinen kirjailija ja eräs pasodoble, jotka johdattavat kirjailijan oikeille jäljille. Lopulta hän löytääkin oikean ihmisen ja uskomattoman tarinan. Tarina voi olla totta, mutta se voi olla myös paljon muuta - ja siitä tulee paljon muuta.

Salamiin soturit toimi lopulta kuin Tuntematon sotilas, vaikka se on rakenteeltaan aivan erilainen. Cercas onnistuu tavoittamaan historian ja ihmiset, jotka siellä ovat eläneet ja tehneet valintojaan. Kirja kertookin siitä, että  jokainen ihminen on osa historiaa, myös kaikki he, jotka ovat painuneet unohduksiin.



Kirjan on lukenut myös Kirjojen lumon Mia. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 21. Sankaritarina.

torstai 25. toukokuuta 2017

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

Claes Andersson: Aamu meren rannalla, Sisäänhengitys, uloshengitys, 2015
Alkuteos: En morgon vid havet, 2015
Suomentaja: Jyrki Kiiskinen
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: kirjastosta



Olin kuuntelemassa Claes Anderssonia Annikin runofestivaaleilla vuonna 2016, eli melko tasan vuosi sitten. Andersson luki runoja tästä kokoelmastaan Aamu meren rannalla, jonka alaotsikkona on Sisäänhengitys, uloshengitys. En oikeastaan osaa kuvitella paljon kauniimpaa teoksen nimeä enkä olotilaa, jonka runokokoelman nimestä saan.

Nytkin näen ja kuulen Claes Anderssonin edessäni. Hän lausuu rauhallisella äänellään runojaan, jotka ovat osin itseironisia, osin surullisia ja osin riemullisia. Runojensa hyvyyden hän kertoi johtuvan niiden loistavasta suomentaja-runoilijasta Jyrki Kiiskisestä. Andersson oli jopa sitä mieltä, että hänen runonsa ovat parantuneet käännettäessä.

Kiiskinen ansaitsee ilman muuta kehut, mutta niin ansaitsee Andersson itsekin. Hän luki tapahtumassa muun muassa runosarjan, jossa hän kertoo isästään, joka ensin katosi sotaan ja jatkoi poissaoloaan sodan jälkeenkin tekemällä niska limassa töitä. Lapsesta tuli yksinäinen. Anderssonin runossa voi hyvin kuulla hänen sukupolvensa suuren trauman, sotalasten isättömät vuodet, enkä usko, että yleisössä oli yhtäkään, joka pystyi kuuntelemaan runoa kuivin silmin.
Minussa on yhä ruumiisi jäänteitä
Ruumiisi hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
 - -
Poissaolosi, sotasi ovat yhä minussa
Raskautesi, vihasi, lämpösi ja rakkautesi
  ovat yhä minussa  (S. 36)

Kun vielä Annikin runofestivaalien esityksen lopuksi yleisö kuuli Anderssonin soittavan pianoa, voisin kai sanoa, että hetki oli täydellinen. Ajatella, että Suomessa on joskus ollut tällainen kulttuuriministeri, joka hallitsee sekä kirjallisen ilmaisun että soittaa taitavasti. Voi siis olla yhteiskunnallinen persoona ja taiteilija yhtä aikaa (ehkä tämä on kuitenkin mahdollista vain vasemmistolaisessa perinteessä).

Aamu meren rannalla on kokoelma runoja, joissa on terävää ajankohtaisuutta, muun muassa huolta ilmastonmuutoksesta, mutta myös henkilökohtaisia muistoja ja ehkä jopa surkuhupaisia havaintoja elämästä ja vanhenemisesta. Eräässä runossa minäkertoja huomaa hassun ukon näyteikkunan heijastuksessa. Hetki kertoo paljon Anderssonin suhtautumista itseensä ja ehkäpä elämään yleensä:
- -
Mikä ihme tuota ukonrähjää noin huvittaa?
Tilanne oli niin koominen, että nauroin
  kaksin kerroin
Ja katso!Nyt myös ukko näyteikkunassa nauroi
  kaksin kerroin   (S. 26.)

Isä-runosarjan lisäksi kokoelmassa on pitkä päiväkirjanomainen runosarja nimeltään Sisäänhengitys, uloshengitys. Se sijoittuu elokuusta 2014 lokakuulle 2014 ja siinä on paljon huolta maailmanpolitiikasta, erityisesti Putinin Venäjän aggressiivisuudesta ja Ukrainan hädästä. Huolten seasta nousevat kuitenkin sitäkin kirkkaampina ilot ja muistot: lapset ja lapsenlapset sekä intohimoinen suhde jalkapalloon:
Minun on vaikea pysyä hereillä klassisen musiikin konserteissa
Ja haastavissa teatteriestyksissä mutten nukahtaisi ikinä (!) jalkapallomatsissa  (S. 70.)

Runosarjassa entinen kulttuuriministeri myös paljastaa, kuinka hän pysyi hereillä haastavissa kulttuuritapahtumissa, joissa joutui usein istumaan yksin ensimmäisellä rivillä kaiken kansan nähtävillä. En aio kertoa sitä - tarttukaa kirjaan, niin saatte tietää! Sen sijaan paljastan, että Anderssonin huumori on vastustamatonta:
Uskoa parempaan huomiseen. Tulevaisuudenuskon takia ajatusta kannattaa soveltaa
Omaan terveyteen, alati paranevaan talouskehitykseen ja omaan älykkyyteen, (S. 28.)

Päiväkirjamaisten merkintöjen muoto toistuu samanlaisena: Kaksi runosäettä liittyy yhteen ja niiden jälkeen on riviväli ennen seuraavaa säeparia. Jokainen säe alkaa isolla alkukirjaimella, eli on luettavissa kuin itsenäisenä virkkeenä mutta myös jatkona edelliseen riviin. Säkeenylityksiä on miltei jokaisessa säeparissa, ja säkeistötkin ylittyvät siellä täällä. Tässä on nyt se sisäänhengitys (säeparin ensimmäinen rivi) ja uloshengitys (säeparin toinen rivi). Runoilija hengittää elokuusta lokakuuhun vuonna 2014.

Hengityksen rytmi ja muoto tarttuvat lukijaan. Elämä etenee päivästä toiseen ja heittää uusia ajatuksia havainnoijan eteen. Välillä nukutaan huonosti, välillä kerätään elämän iloja ja muistellaan vanhoja. Välillä pelätään ja välillä otetaan jyrkästi kantaa. Runon edetessä syksyn 2014 tapahtumat palautuivat myös lukijan mieleen - muistan tunteneeni samoja pelkoja kuin runon minä. Miksi kaikki ihmiset eivät kirjoita tällaisia tajunnanvirran ja hengityksen säkeitään ylös? Runomuotoinen päiväkirja todellakin toimii! (No, ehkä kaikkien kynänjälki ei olisi ihan yhtä terävää kuin Anderssonin.)

Pidin Anderssonin runoteoksesta valtavasti. Muutamat runot olivat jo tuttuja runofestivaalilta, josta ne olivat jääneet hyvin muistiini. Runoilijan karismaattinen olemus lie piirtänyt ne ikuisesti tajuntaani.

Mutta runoilijan karsima ei selitä kaikkea; se ei selitä sitä, että ymmärrän hänen sanansa. Anderssonin runot on karsittu kaikesta pröystäilystä ja kielipelleilystä. Huumori on iskevää ja mutkatonta, arkista. Se, että sitä on runoudessa, on mielestäni loistavaa. En kestä pönöttävää ja riipivää runoutta, joka ei anna lukijalle tilaa hengittää.

Anderssonin kielikuvia ei tarvitse tulkita päätänsä kipeäksi, eikä lähilukutaitoa tarvita. Herkät hetket ovat sellaisia kuin ovat - eivät sanahelinän alle hukkuvia merkityskimppuja, joista ei tiedä, mihin suuntaan niitä pitäisi aukoa. Myös huolet kerrotaan niin kuin ne ovat ja otetaan kantaa, koska kantaa on otettava ja sanottavaa on. Silti runoihin on vangittu kauniita kuvia ja kauneutta, estetiikkaa, jos näin vanhahtava sana sallitaan. Runoilija Andersson puhutteli minua sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti.



En löytänyt kirjasta yhtäkään blogarviota, mutta toivon, että Ompun #runo100-haasteen myötä tähän syvästi inhimilliseen ja viisaaseen teokseen tarttuttaisiin. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopisi moneen kohtaan: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (17), kirjan kansi on mielestäni kaunis (10) ja kirjassa kerrotaan ikääntymisestä (39). Lopulta asetan tämän kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 287
Mistä sain kirjan: voitin arpajaisista (Kiitos, Omppu!)



Eikä hän päättänyt, mitä alkaisi tehdä. Herra päätti. Se saattoi olla mitä vain, ja mitä se oli, se olisi kaunista. (S. 272.)

Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on niin vahva ja ehjä esikoisteos, että lukija voi rauhassa heittäytyä nauttimaan tarinasta ja kauniista kielestä, jotka ovat keskenään tasapainossa. Tällä tarkoitan sitä, että kumpikaan ei lyö yli, vaan sekä tarina että kieli täydentävät toisiaan. Lukukokemuksesta tulee luja.

Kirjan päähenkilönä on Elsa, jonka kasvua noin 15-vuotiaasta kainuulaisesta seurakuntanuoresta itsenäiseksi nuoreksi naiseksi seurataan koko kirjan ajan. Erikoista Elsan tarinassa on se, että hän ei jää ihan tavalliseksi seurakuntanuoreksi, vaan lähtee ystävänsä houkuttelemana käymään helluntailaisten kokouksessa ja tulee uskoon.

Kirjan tapahtumia seurataan vuorotellen kahdessa aikatasossa ja kahdessa maassa. Kaikki alkaa Bogotasta, herkästä tilanteesta, jossa Manuel piirtää minäkertojan iholle kuvia. Eksoottiset nimet Manuel ja Paola sekä La Macarena heittävät lukijan Kolumbiaan. Sitten palataan Kainuuseen ja Elsan elämän mullistavaan iltaan. Saadaan tietää, mistä kaikki alkoi. Kolumbiaa ja Kainuuta yhdistää usko.

Usko ei kuitenkaan ole ahdistavaa: Helluntailaisuus on suurta iloa. Rukous on näyttävää ja autuasta, kädet nostetaan kattoon ja annetaan kielten virrata. Kielillä puhminen tulee lahjana Herralta, ja sitä lahjaa odotetaan ja kun se saadaan, se on koko seurakunnan ilo.

Kirjan luettuani ymmärrän aivan täysin, miksi nuoret ovat otollisia käännynnäisiä juuri helluntailaisuuteen. Poissa on körttiläinen totisuus ja lestadiolainen ahtaus - helluntailaisuudeessa kaikki on pelkkää iloa. Varsinkin, jos se kielillä puhuminen sitten tapahtuu. (En tosin tiedä, eikä kirjakaan kerro, miten käy, jos sitä taitoa ei tulekaan.)

Uskon vahvuus hämmentää ja huvittaakin lukijaa, mutta toisaalta usko on läsnä kaikessa, mitä ihmisen arkeen ja elämään kuuluu. Helluntailaisuus ei olekaan mitään ylevää, vaan loppujen lopuksi aika käytännöllistä uskoa. Voi rukoilla itselleen poikaystävää, voi rukoilla herätystä Kainuuseen ja kokoontua ruokavälitunnilla salaa opon huoneeseen rukoilemaan herätystä koko koululle - laskupinonsakin voi rukoilla kohtuulliseksi:
- Hengen täyteyttä pitää janota. Jumala itse herättää sen janon.
- Semmoisen janon että, Arvo sanoi ja heilutti laskupinoa kädessään. - Nyt on rouvakulta rukoiltu näitten puolesta, ja upouudella kielellä. Sitten vain odotellaan minkä Herra ottaa hoitaakseen ja itse maksetaan loput. (S. 57.)

On selvää, että tällaisella uskolla on joka puolella maailmaa tarvetta. Bogotassa helluntailaisuus voi pelastaa kadulta tai sodalta, koska se lupaa vapaan elämän turvallisessa yhteisössä.

Törmälehdon tapa kuvata ihmisiä ja ympäristöä on vakuuttavaa. Henkilöt voi nähdä edessään ja heillä on jokaisella oma persoonansa: Elsan ystävät Talvi ja Mira ovat vastustamattomia tapauksia ja tyttöjen ystävyys on nuorten iloa tulvillaan; Elsan perhe on sekoitus isovanhempien körttiläisyyttä ja äidin vapaamielisyyttä, joista syntyy turvallinen lapsuus; Bogotan ihmiset ovat ristiriitaisia, värikkäitä ja sodan traumatisoimia. Kainuun hiljaisuus, metsät ja Oulunjärvi sekä Kolumbian äänekkyys, vuoret ja pelottava viidakko ovat miljöinä niin kaukana toisistaan kuin olla ja voi, mutta Elsalla on koti molemmissa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on nuoren, vahvan naisen kasvutarina. Se on monella tapaa tuttu ja monella tapaa myös uusi. Törmälehdon kerronta on kiinnostavaa, tarkkaa ja oivaltavaa. Elsa pysyy lukijalle läheisenä. Hän on älykäs ja tunteva nuori nainen, hukassa ja tallessa yhtä aikaa, niin kuin jokainen nuori on. Oma tiensä on kuljettava meistä jokaisen.



Vaikka vuoret järkkyisivät on herättänyt huomiota kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Sallan lukupäiväkirjaKannesta kanteen, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitusKirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Hannan kirjokansiKirsin Book Club, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Ainakin 52 kirjaa, Luetut, lukemattomat, Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä, LumiomenaLukupinoTuijata.Kulttuuripohdintoja ja Kirsin kirjanurkka. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330



Värittömän miehen vaellusvuodet on seitsemäs Haruki Murakamilta suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanista. Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä ja on hienoa ajatella, että kirja on nyt mahdollisimman autenttinen suomalaisille lukijoille.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta ainoastaan kirjat Norwegian wood ja Sputnik-rakastettuni, joista Sputnik-rakastettuni on suosikkini. Toki Norwegian woodkin on jäänyt mieleeni varsin hyvänä lukukokemuksena, joka lukupiirissä herätti paljon keskustelua. Tartuin tähänkin Murakamiin varsin positiivisella mielellä ja sain oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin.

Murakami kirjoittaa helppolukuista ja sopivasti kiehtovaa proosaa. Kolmen lukemani kirjan perusteella hänen päähenkilönsä ovat miehiä, joiden nuoruudessa on tapahtunut merkittäviä henkisiä kokemuksia: vahvaa ystävyyttä tai rakkautta, joissa koetut pettymykset johdattavat kokijansa syvään masennukseen tai henkiseen myllerrykseen ja lopulta ehkä jopa kypsymiseen. Norwegian wood ja nyt tämä Värittömän miehen vaellusvuodet eivät kuitenkaan juurikaan sisällä Murakamin tavaramerkkiä, eli maagista realismia, jota oikeastaan kaipaisin. Onneksi minulla on vielä maagisia kokemuksia edessäni, sillä aion lukea lisää Murakamia.

Värittömän miehen vaellusvuosissa päähenkilö on 36-vuotias Tazaki Tsukuru, joka on juuri tavannut kiehtovan naisen, Saran. Sara haluaa tuntea Tsukurun perin juurin ja vaatii häntä selvittämään menneisyytensä kipeimmän kokemuksen, jotta se ei vaikuttaisi heidän suhteeseensa. Selvitystyö kuljettaa Tsukurun takaisin kotikaupunkiinsa mutta myös Suomeen asti. Suomen vierailusta tuleekin kirjan kiinnostavin osa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

Tsukuru on nuorena päässyt osalliseksi pyyteettömästä ja reilusta ystävyydestä, joka tuolloin täytti hänen koko elämänsä. Ystävyksiä oli viisi: pojat Aka, Ao ja Tazaki sekä tytöt Shiro ja Kuro.  Aka tarkoittaa punaista, Ao sinistä, Shiro valkoista ja Kuro mustaa, ja heidän lempinimensä tulevat heidän sukunimistään. Tsukurua kutsuttiin ystäväjoukossa etunimellä Tazaki, joka tarkoittaa "monta nimeä", eikä siis viittaa mihinkään väriin.  Miten hyvä olisikaan ollut, jos hänelläkin olisi ollut värillinen sukunimi, Tsukuru pohti ties kuinka monta kertaa aivan vakavissaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellistä. (S. 10.) Tsukurun maailma romahtaa, kun ystävät erottavat hänet ryhmästä.

Alkuasetelma on lupaava, ja kirjaan sekoittuu myös dekkarimaisia piirteitä, kun Tsukuru lähtee selvittämään, mikä aiheutti hänen hylkäämisensä. Tsukurun suru ja masennus, joiden valtaan hän joutuu, kun ystävät kääntävät hänelle selkänsä, on kuvattu sydäntä riipaisevasti. Tapahtuma muovaa Tsukurun minäkuvaa, ja onkin mielenkiintoista verrata kuvaa, joka hänelle muodostuu itsestään siihen kuvaan ja asemaan, joka hänellä muiden mielessä on ollut. Onko hän niin väritön kuin itse kuvittelee?

Lukemisen aikana jään kuitenkin vähän väliä ihmettelmään, miten Murakami pystyy sekoittamaan niin vaivattomasti raskasta ja kepeää. Juuri kun hän on kuvannut mielettömän hienosti pyyteetöntä ystävyyttä tai itsemurhan partaalla roikkuvan ihmisen mielenmaisemaa, hän saattaa seuraavaksi heittäytyä kuvaamaan naisen tyylikästä asua, jonka värisävy sopii täydellisesti hänen käyttämäänsä kynsilakkaan. Tylsää.

Moni asia tässä kirjassa on hienoa: Frans Lisztin pianokappale Le mal du pays soi surumielisenä kirjan taustalla; Tazaki Tsukurun nimi tarkoittaa rakentajaa ja sellainen hänestä tuleekin; Tsukurun rakkaus rautatieasemiin ja juniin on tärkeä hänen sielunmaisemansa rakentamisessa. Kirjassa on kiehtovia ihmisiä, kiehtovia kohtaamisia ja tarinoita. Osa tarinoista jää roikkumaan ilmaan, ja sellaisesta juuri pidän.

Tulkitsen myös teoksen dialogin jotenkin japanilaisiksi ja eksoottiseksi. Se on paikoin kömpelöä ja kummallista, mutta en osaa arvioida, onko kaikkien japanilaisten puhe sellaista kuin Murakami sen kirjoittaa: toisaalta dialogi on hyvin pidättyväistä ja muodollista, ja sitten yhtäkkiä ladataan kaikki intiimeimmätkin asiat puhekumppanin  kuultavaksi. Muistan kyllä saman ilmiön tulleen vastaan Norwegian woodissakin. (Maailmankirjat-blogissa on pohdittu enemmänkin Värittömän miehen vaellusvuosien dialogia ja verrattu suomennosta ja englanninnosta keskenään.)

Kolmen luetun Murakamin teoksen perusteella en ole valmis luokittelemaan  häntä lempikirjailijoihini, mutta ilmeisesti en ole lukenut hänen parhaita luomuksiaan. Luen mielelläni Murakamin kirjoja, sillä viihdyn haikeissa tunnelmissa, mutta aivan täydellistä lukukokemusta en ole hänen kirjoistaan vielä saanut. Nytkin Murakami sai minut itkemään, mutta paikoin myös ärsyynnyin kirjan asetelmista. Mikähän Murakami kannattaisi lukea seuraavaksi?



Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Ullan luetut kirjatKannesta kanteen ja Iltaluvut. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.