torstai 18. tammikuuta 2018

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustanataja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaan. Todistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.



Osallistun kokoelmalla Ompun runohaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 2. kotimainen runokirja.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt, 2015
Alkuteos: Een dwaze maagd, 1959
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Francesca Leoneschi
Sivuja:190
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Ida Simonsin Tyhmä neitsyt ilmestyi Hollannissa vuonna 1959 ja sai tuolloin kiitosta ja huomiota osakseen. Sitten kirja unohtui vuosikymmeniksi, kunnes 2010-luvulla se nostettiin historian pölystä jälleen lukijoiden iloksi ja siitä otettiin uusi painos. Kirjan kohtalo kuulostaa John Williamsin Stonerin kohtalolta, ja lukijana voi olla iloinen, että tällaisia uusiolöytöjä tehdään.

Tyhmä neitsyt on pieni helmi. Se sijoittuu 1920-1930-luvun Eurooppaan ja kertoo juutalaisperheen tyttärestä, Gittelistä. Gittel havainnoi vanhempiensa ja heidän tuttava- ja sukulaispiiriensä elämää tarkkaavaisesti, vaikkei kaikkia merkityksiä täysin ymmärräkään. Vaikka kertoja muistelee tapahtumia, hän malttaa jättää jälkiviisauden: hän ei selitä 12-vuotiaan Gittelin havaintoja puhki, vaan antaa lukijan täyttää aukot. Kerronta on herkullisen vähäeleistä, mutta silti paljonpuhuvaa, ja Sanna van Leeuwenin suomennoskin tuntuu laatutyöltä.

Juutalaisyhteisön käyttäytymissäännöt ja perheiden keskinäiset hierarkiat täytyy tuntea, jotta suhteet pysyisivät hyvinä. Niistä saadaankin paljon huvia irti: Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. Saksasta tulleet juutalaiset halveerasivat puolalaisia, jotka puolestaan ylenkatsoivat hollantilaisia, joiden mielestä roskaväkeä taas olivat kaikki muut, joten kaikki voivat olla tyytyväisiä. (S. 49.)

Gittelin isän ja äidin avioliitto noudattaa omia kuvioitaan. Isä on epäonninen liikemies, josta äiti saa välillä tarpeekseen, pakkaa matkalaukut ja muuttaa tyttärensä kanssa sukulaistensa luo Antwerpeniin. Siellä hän kestää urhoollisesti aikansa, kunnes saa puolestaan tarpeekseen omasta suvustaan. Oleskelumme Antwerpenissa noudatti aina tiettyä kaavaa (s. 87).

Gittel soittaa pianoa, sopeutuu ja oppii elämästä kaikenlaisia totuuksia. Hän ystävystyy tuttavaperheen tyttären kanssa ja todistaa tietämättään kiellettyä leikkiä, joka antaa hänelle hänen siihenastisen elämänsä suurimman opetuksen.

Tarina ei ole mitenkään järistyttävä, eikä kirjassa tapahdu sinänsä suuria (kuten ei Stonerissakaan). Simonsin kerrontatyyli on kuitenkin älykästä ja kepeän ironista - erittäin eurooppalaista. Taustalla vilahtavat Rubensin maalaukset sekä Schumann, Bach ja Beethoven, joiden teoksia päähenkilö harjoittelee. Romaania voisi kai kuvata myös sanalla hienostunut, mutta sana johtaa sillä tavalla harhaan, että mistää tylsästä sievistelystä ei ole kyse.

Tyhmä neitsyt on lukunautinto. Sen viehätys on henkilökuvauksessa ja ihmissuhteissa, jotka aina jaksavat kiinnostaa minua kirjallisuudessa enemmän kuin kekseliäät juonet tai yllätykselliset käänteet. Kirjasta tulivat mieleeni sekä Anne Frankin päiväkirjat että Francoise Saganin Tervetuloa ikävä. Kaikissa näissä voi seurata nuoren tytön kasvamista kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta.




Tyhmän neitsyen ovat lukeneet muun muassa KatjaMari A, Sari, Kaisa VTuija, LauraSusaKaisa Reetta TNiina T. ja Maija. Lähes poikkeuksetta kirjaan on ihastuttu.  Kirja sopii Helmetin vuoden 2018 haasteen kohtaan 42 (kirjan nimessä on adjektiivi) tai 47 (kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta).

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta

Pirkko Soininen: Avataan siiven alta, 2016
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Elli Soininen
Sivuja: 65
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Pirkko Soinisen Avataan siiven alta kuuluu niihin ilahduttaviin runoteoksiin, joihin törmäsin viime vuonna haaliessani Ompun runohaastetta varten luettavaa. Etsin kirjaston runohyllystä varta vasten sellaisia runoilijoita, joiden teoksiin en ole aiemmin tutustunut.

Sanon, että Avataan siiven alta on ilahduttava, vaikka se käsittelee surua. Siinä valmistaudutaan jättämään kuolevalle hyvästit. Voisipa hänet avata siiven alta ja päästää lentoon, pois:
pian saat lentolupakirjasi (s.11). Teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa kietoutuvat yhteen siten, että alussa surutyö on luopumista, lopussa muistojen täyttämää haikeutta, ehkäpä rauhaakin.

Teos ei ole kuitenkaan pelkkää surutyötä, vaan myös tarinaa rakkaudesta ja toivosta. Luonto peilaa tunteita ja tunnelmia, kuten usein suomalaisessa runoudessa. Kokoelman nimi lupaa, että siivekkäät olisivat keskeinen osa runokuvastoa, ja siksikin teos ilahdutti - olen nimittäin pienestä pitäen bongaillut lintuja. Lintujen kautta runoissa kerrotaan hellyydestä ja rakkaudesta: Kylkiluidesi alla sata varpusta laulamassa; ja elämän hiipumisesta: luusi ovat kuin lintujen luut (s. 11.) Surutyötä reunustavat muistot. Ne on kuvattu kauniisti ja hauraina, kuin nopeina siiveniskuina.

Teoksen toinen osa on päiväkirjamuotoinen ja otsikoitu päivämäärillä syykuun 4. päivästä seuraavan vuoden helmikuun 5:nteen. Merkinnöistä tulee proosarunoa, luetteloita ja havaintoja matkalta. Niissä on vahva elämän tuntu, vaikka puhuttaisiinkin linnuista: Pesäpakoiset kuoriutuvat silmät auki, pesäviipyiset kuoriutuvat silmät kiinni. Ei ole vaikea arvata, kumpaa lajia sinä edustat ja kumpaa minä. (s. 31.)

Huumoriakin kirjaan on hivuttautunut, mutta se on vaivihkaista ja yllättävää. Teoksen ensimmäinen runo kertoo lintutieteilijä C. H:sta, joka vuosikymmenen odotuksen jälkeen näkee linnun, jota oli etsinyt vuosikymmeniä ja sitten hän tappaa linnun, sillä mitä ihmettä hänen olisi sitten pitänyt tehdä (s. 7). Ihminen ei sitten muuta keksi, kun hänellä on unelmansa käsissään - hän tuhoaa sen ja aikoo ilmeisesti täyttää harvinaisuuden kokoelmiinsa. Erääseen runoon onkin koottu ohjeita lintujen täyttäjälle. Ohjeista löytyy myös kirjan nimi: Lentoasentoon täytettävä avataan siiven alta (s. 13).

Kävin ennen joulua katsomassa Veljekset von Wright -näyttelyn Ateneumissa ja vaikutuin veljesten lintumaalauksista. Jotta veljekset saivat linnut ikuistettua niin elävästi kuin ne on ikuistettu, he ovat ensin täyttäneet ne, jolloin malli on pysynyt paikallaan. Yksi näyttelyn kohokohtia oli, kun 4-vuotias poikani piirsi Magnus von Wrightin 1800-luvulla täyttämän pulmusen. Pulmunen yhdisti meidät aikaan yli 100 vuotta sitten, mutta sen kohtalo on ollut julma.

Soinisen runoissa linnuilla on tärkeitä tehtäviä. Samoin Anni Kytömäen teoksessa Kivitasku lintu on yhteydessä elävien ja kuolleiden maailman välillä. Lukiessa muistelin myös Marja-Liisa Vartion romaania Hänen olivat linnut, jossa (täytettyjen) lintujen kautta kuvattiin ihmissuhteiden kipeitä ja osin naurettavia asetelmia. Lintuihin liittyy paljon uskomuksia ja symboliikkaa, joista kaunokirjallisuuteen riittää aiheita. Soinisen teokseen ne luovat aimo annoksen lohduttavaa tunnelmaa.




Soinisen teoksen on lukenut myös Leena Lumi. Osallistun teoksella Ompun vuoden 2017 runohaasteeseen, ja yritän saada näitä hienoja runoteoksia blogattua nyt alkuvuodesta, jotta voisin tehdä jonkinlaisen koonnin viime vuonna lukemistani kotimaisista runoteoksista. Helmetin tämän vuoden haasteeseen tämä sopisi tietysti kohtaan 2. Kotimainen runokirja.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna, 2017
Kustantaja: Like
Kansi: ?
Sivuja: 195
Mistä sain kirjan: ostin itselleni joulukahjaksi



Rosa Liksomin Everstinna oli minulle syksyn odotetuimpia kirjoja ja hankinkin sen lopulta itselleni pikkujoululahjaksi, koska en millään jaksanut odottaa pukin vierailuun asti. Luin kirjan sitten nopsaan tahtin ja aatonaaton aamuna sain sen loppuun. Mikään varsinainen joulutunnelman tuoja se ei tosiaan ollut, sillä se ei ollut mitään knapsakkaa luettavaa - sen verran totisia aiheita siinä käsitellään.

Everstinnan esikuvana on kirjailija Annikki Kariniemi, ja kirja kertoo fiktiivisesti hänen elämästään ja väkivaltaisesta avioliitostaan jääkärieversti Oiva Willamon kanssa. Kirja ei siis missään nimessä ole elämäkerta, vaan vankkaa, taidokasta romaanitaidetta. Räväkkä minäkertoja ja hänen käyttämänsä murre ankkuroivat kirjan vahvasti kaunokirjallisuudeksi.

Minulle kirjan antoisin osuus oli lopulta sen kieli. Liksomin kirjoittama peräpohjalaismurre leviää kuin räkkäsavu lukijan ympärille. Se on totista, lujaa ja luontevaa, eikä sen lukeminen ole missään kohdassa vaikeaa. Kun saksalaisnimet kirjoitetaan, kuten ne peräpohjolaisittain sanotaan, täytyy nykylukijan vetää suutaan hymyyn. Köppels, Köörinki ja Vyyreri eivät kuulosta yhtään pelottavilta tyypeiltä, vaikka pitivät maailmaa polvillaan. Fasistinen aate näyttäytyy kirjassa naurettavana kukkoiluna, vaikka se tekee syvän vaikutuksen suomalaisiin, myös Everstinnaan.

Everstinnan elämä jättääkin minut osittain kylmäksi. En pystynyt ymmärtämään hänen valintojaan oikein missään kohtaa. Lapsuus ja nuoruus Lapissa on vielä onnellista aikaa, mutta siinäkin on jotain, mitä nykylukija ei tahdo käsittää. Se on fasistisen aatteen palo, joka tuntuu  jo nuoren Everstinnan luissa ja ytimissä: Vihasimma temokratiaa, liperalismia, ryssiä ja kommunisteja, kannoima huolta oman rakhaan isänmaan kohtalaosta talouellisen kriisin kynsisä ja unelmoima nationalistisesta ihannevaltiosta, missä on vain yksi puolue, yksi johtaja ja yksi kansa. (S. 35.)

Aikuisen naisen elämä on myös hyvin dramaattista, sillä Everstinnan avioliitoista jokainen tuntuu käsittämättömältä. Everstin vaikutuspiirissä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse valinnasta, vaan silkasta nuoruuden hulluudesta ja hullaantumisesta sekä naiiviudesta: Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee. Nuoruuen kaikkivoipasuuessa mie toitotin itteleni, että pystyn kääntähmään Everstin syämen kohti hyyää. (S. 67.)

Olkoon Everstinnan aatemaailma ja rakkauselämä kuinka rajua tahansa, ne eivät ole kirjan ainoat tasot. Kielen lisäksi luontokuvaus on kirjassa niin vahvaa, että lukijalle tulee tunne kuin näkisi posoaapoja, nevoja ja jänkiä silmissään. Everstinna vie myös Everstinsä luontoon rauhoittumaan. Erämaassa heidän rakkautensa on parhaimmillaan eikä sinne yllä mikään heitä häiritsemään.

Liksomin teos on kuin pyörremyrsky. Everstinna tulee ja sekoittaa lukijan pään omalla värikkäällä ja epäsovinnaisella elämällään, tarjoaa muutamat suvantokohdan erämaassa ja jatkaa eteenpäin elämän koskissa.



Everstinna on luettu useissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran,  Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Pihakuiskaajan puutarhaHelmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii ainakin kohtaan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Kirjassa myös muutetaan ja (1) ja siinä luetaan kirjaa (16).

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi, 7. painos, 2004 (ilm. 2003)
Kustantaja: Like
Sivuja: 134
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi nostatti vuonna 2003 melkoisen kohun ja sitä myytiin runokirjaksi erikoisen paljon. Muistan kyllä kohun, mutta en muista, miksi en silloin tarttunut kirjaan. Reader, why did I marry him -blogin runohaateeseen etsin sitten käsiini kotimaisen nykylyriikan rakkausrunoja, ja teos tuli tietysti vastaan.

Kotron esikoisteos on nimensä mukaisesti kannesta kanteen rakkauden tarinaa, eikä muuta yritä ollakaan. Se on runon minän puhetta sinulle, rakastetulle. Suurimman osan aikaa rakastettu on kylläkin jo ex-rakastettu, mutta kuitenkin. Teosta pidettiin rohkeana ja suorana puheena rakkaudesta, ja siinä onkin luettavissa tietynlaisia yhteyksiä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan, joka myös panee rakkaussuhteen rehelliseen, kaunistelemattomaan pakettiin. - - se oli vuosisadan virhe rakas, Kotro runoilee (s. 129).

Kotron teos on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty numeroin: Yksi (alku), Kaksi (post festum) Kolme (in vino veritas) ja Neljä (Helsinki, kolme vuotta myöhemmin). Alaotsikot kertovat osien sisällöt ja rakkaussuhteen koko elinkaaren.

Yllätyin siitä, miten vähäinen osuus rakkaudella ja rakkauden sanastolla runokokoelmassa lopulta on. Odotin hekumaa ja rakkaan ylistystä. mutta suurin osa teoksesta onkin melko katkeraa tilitystä ja analyysia siitä, mikä meni pieleen. Itsesääliltä ja juopottelultakaan ei aivan vältytä. Jokainen, joka on kokenut elämässään suuren, mutta epäonnistuneen rakkaussuhteen, voi samastua kirjan joka sivuun ja varmasti useimpiin säkeisiin aivan täysin. Onneksi kaikki päättyy kuitenkin kaipaukseen:

minä en voi lakata kaipaamasta sinua

lähdit luotani mutta
minusta et poistu koskaan - -  (s. 133).


Sanovat sitä rakkaudeksi on helppolukuinen ja selkeä, eikä sitä tarvitse liiemmälti tulkita. Naisen kirjoittamana sama teos olisi ohitettu olankohautuksella - koska Tikkanen sanoi sen jo. Miehen kirjoittamana Sanovat sitä rakkaudeksi on rohkea ja avoin tilitys ja on varmasti saanut useat miehetkin tarttumaan runoihin. Ja puhumaan rakkaudesta.

Omassa lukuhistoriassani Kotron teos vertautuu Petri Turusen rakkausrunoteokseen Oodeja kuun orvokille, joka myös kertoo erään rakkaussuhteen tarinan. Siinä, missä Kotro analysoi ja on akateemisesti rehellinen, Turunen räiskii kaiken rakkauteen kuuluvan himon ja tuskan lukijan eteen. Minua Turusen runot naurattivat ja koskettivat aidommin, mutta tunnistin itseäni toki Kotron tarkkuudestakin. Katkeruus on seurausta suhteen merkityksellisyydestä, sillä eihän niitä turhia tyttöystäviä muistella edes katkeruudella:
lähtemättömän vaikutuksen voi tehdä vain hän
joka lähtee (s.133).

Hauskimmillaan Kotro on, kun hän vertaa miehiä ja naisia. Havainnoissa on totuuden siemen. Oivallukset naurattavat, mutta sitten taas toisaalta kertovat karua tarinaa siitä, että parisuhteessa törmätään aina myös (sukupuoli)rooleihin. Mitä ympäristö meiltä odottaa ja miten se meitä tulkitsee? Miten paljon rooleissa on liikkumavaraa:
- -
kun mies syrjäytyy se on 
   hänen omaa syytään

kun nainen syrjäytyy se johtuu 
    kulttuurin patriarkaalisista rakenteista

kun mies juo liikaa hän on vastuuton ja
   terrorisoi perhettä

kun nainen juo liikaa hänellä täytyy 
    olla paha olo - -   

kun mies esittää eroottisia ehdotuksia
   hän on ahdistelija

kun nainen esittää eroottisia ehdotuksia
    hän on moderni tasa-arvoinen nainen - -  (s. 63 - 65).


Vaikka Sanovat sitä rakkaudeksi ei noussut lempirunokirjojeni joukkoon, siitä jäi sellainen olo, että paljon on opittu ja rakastettu vielä enemmän. Lukijan täytyy kuitenkin vähän hillitä sanomisiaan, sillä runon minä neuvoo ihan aiheellisesti kaikkia sydämensä särkeneiden hmisten ystäviä:

älkää hyvät ihmiset
  mitä vain muuta mutta

älkää hyvät ihmiset tulko sanomaan että
onnellinen sietäisi olla kun on
kokenut sellaista rakkautta jota

moni ei kai koskaan - - ( s.109).




Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Pihin naisen elämää ja Lukematon maailma.

Sanovat sitä rakkaudeksi sopisi erinomaiseti Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Itse en voi sitä siihen sijoittaa, koska luin sen jo viime syksynä.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 645
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Anni Kytömäki on kertoja vailla vertaa! Hänen esikoisteoksensa, Kultarinta, nousi Finlandia-ehdokkaaksi ilmestyessään vuonna 2014 ja nyt tämä toinen teos, Kivitasku, lunastaa kaikki lupaukset suuresta tarinankertojasta. Kytömäki kertoo satua ja historiaa. Hän johdattaa lukijan  luontoon, tekemään tarkkoja havaintoja, kuulemaan kuuset, tuntemaan laineet ja lämpimät kalliot. Kaiken päälle tulevat salaperäiset hahmot, ihmiset, joilla on omat kipunsa ja salaisuutensa.

Siinä missä Kultarinta kertoi isän ja tyttären tarinan, Kivitasku kertoo sukutarinaa 1800-luvun puolivälistä nykypäiviin. Se ei kuitenkaan ole suoraviivainen historiikki vaan yllätyksiä täynnä. Kuka on Helena? Kuka on Sergei? Kuka on Veka? Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ensin hennosti, mutta lopulta monin säikein. Koska he kaikki ovat vieraita myös itselleen - ainakin ajoittain - heidän tarinoihinsa punoutuu taikaa, joka kantaa sukupolvesta toiseen. Lopulta kaikki on selvää, koska he olivat, keitä he olivat ja elivät sellaisen elämän kuin elivät. Kaikki he elävät samaa kohtaloa.

Kivitasku on lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Helenan tarina pakahduttaa heti ensi sivuillaan. Sergein tarina puolestaan heittää keskelle 1800-lukua niin vetävästi, että olisin halunnut jäädä sinne. Veka, jonka salaisuudet säilyvät pitkään, kamppailee hänkin ihmisenä olemisen kanssa. Heidät sitoo yhteen kallio, kivet, kivitasku.

Kivitasku ei ole hätäisen lukijan kirja. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta palkitsee hienoilla kuvilla, yllättävillä juonenkäänteillä ja koskettavilla ihmiskohtaloilla. Kun nyt kertaan kirjan tapahtumia, en oikeastaan voi edes valita vaikuttavinta kohtaa kirjasta. Niitä on monta. Kytömäelle on taito kietoa lukija tarinan poimuihin ja herättää lukijan uteliaisuus. Kansanperinteen uskomukset ja luonnon kunnioittaminen huokuvat kirjan joka sivulla. Ne ovat läsnä kaikessa, mitä ihminen tekee:
- Kerro alisesta maailmasta. Mitä muuta kautta sinne pääsee kuin järven pohjasta?
Maaria on pitkään vaiti. Heidän hengityksensä sekoittuvat yhdeksi huminaksi.
- Arvaa itse, Maaria kuiskaa lopulta. - Sen sanon, että ahtaita kaikki reitit ovat.  (S. 217.)

Lukiessani pohdin ihmisen oikeutta muuttaa maisemaa, räjäyttää ikiaikaista kalliota, raivata vesille uusia reittejä ja rakennuttaa palatseja. Koko maailma kuuluu kuitenkin yhteen: sademetsistä meille kulkeutuu sieniä; kivipatsaan voi rakentaa suomalaisen järven rantaan tai Pääsiäissaarelle ja siinä se vartioi ihmisiä. Kaikista ihmisten teoista jää jälki, joita kivet jäävät todistamaan. On olemassa jotain pyhää, kallioon kätkettyä elämää, jota ihmiset ovat osanneet kunnioittaa, mutta tuntevatko ihmiset sitä enää.

Kirjan koskettavin teema liittyy mielen sairauteen ja terveyteen. Onko niiden välillä rajaa ja missä se raja kulkee? Kytömäki kuvaa taitavasti ihmisen mielen järkkymistä ja rajoja, joita ei ehkä olekaan. Raja tämän maailman ja alisen maailman välillä on joillekin ihmisille tutumpi kuin toisille, mutta se on heille raskas taakka.

Kivitasku on myös surun kirja. Se kertoo ihmisten välisisyä yhteyksistä, joita syntyy ja joita on, vaikka kuinka kaipaisi yksinäisyyteen eikä oikein osaisi ollakaan muiden seurassa. Jokaisen ihmisen jälkeen jää kaipaus:
- - Äiti alkaa hyräillä. Yö ohenee, ulkona ritisee pakkanen, pirtissä lämpöpatteri. Keskityn kuuntelemaan äitiä. Hän hyräilee Kertun laulua, jonka sanoja en enää muista. Laulu kuulosti ikivanhalta jo lapsena. Virsi se kai on, jotain siinä aneltiin. Kerttu veisasi sitä, kun kävimme keväisin Riutanlahden hautausmaalla.
   En kuule sanoja, mutta muistan niiden kaiun.
   Joku on kadonnut pimeään. Häntä lauletaan palaamaan. (S. 86.)

Kytömäen kerronta on varmaa ja taidokasta. Se on kauniisti vanhanaikaista, satujenkerronnan perinteelle rakennettua tarinan punontaa ja notkeaa, runsasta sanastoa. Juonenkäänteisiin on upotettu valtava määrä tietoa historiasta, luonnosta ja kansanperinteestä. Voiko lukija oikeastaan muuta kuin huokailla onnellisena?



Kivitasku on luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Sivutiellä, Tekstiluola, TuijataKirja hyllyssä, Amman lukuhetkiKirjojen keskellä, Täällä toisen tähden allaKirjasähkökäyrä, Opus eka ja Jokken kirjanurkka.

Koska sain kirjan loppuun 29.12.2017, eli samana päivänä jolloin uusi Helmetin lukuhaaste julkaistiin, aloitan Kivitaskulla vuoden 2018 lukuhaasteen kuittaamalla siitä kohdan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Komea aloitus, vai mitä!

tiistai 26. joulukuuta 2017

HelMetin lukuhaaste vuodelle 2017 valmistui


HelMetin lukuhaaste eteni tänä vuonna tasaisen varmasti ja valmistui hyvissä ajoin, jo 30.10. Viimeisenä kirjana luin Salla Simukan Sisarlan, enkä aivan sattumalta. Kohta 31 (fantasiakirja) oli minulle koko listan vaikein toteutettava, sillä en yleensä lue fantasiaa. Sisarlan vinkkasi minulle oma tyttäreni, jolta pyysin "mahdollisimman lyhyttä fantasiakirjaa".

Blogiarvio puuttuu neljästä kirjasta, mutta yritän saada sellaisetkin aikaan. Tämän urakan ohessa sain vihdoin (vahingossa) valmiiksi myös viime vuoden HelMetin lukuhaasteen. Sanomattakin on selvää, että odotan jo ensi vuoden haasteen julkaisemista. 

Parhaan kirjan valinta tältä listalta on mahdoton tehtävä, mutta suuria elämyksiä olivat muun muassa Leena Krohnin Mehiläispaviljonki, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hanna Weseliuksen Alma!, Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus, Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 jArundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö. Elena Ferranten Napoli-sarja on myös vuoden tapauksia ja odotan sarjan uusia suomennoksia kuin kuuta nousevaa.


Listan löytö numero yksi on Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha, joka oli myös Ylen Kirjojen Suomi -listalla. Heidi Mäkisen Ei saa mennä ulos saunaiholla ansaitsee vuoden yllättäjän tittelin olemalla hauska ja koskettava yhtä aikaa. 

Suurin pettymys listani kirjoista oli Haruki Murkamin Värittömän miehen vaellusvuodet, jolta odotin paljon enemmän ja Marco Vichin Komisario Bordelli, joka ei lähtenyt aivan niin lentoon kuin odotin. 

Lukemisen arvoisia kirjoja nämä ovat kuitenkin jokainen: 


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis: Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille
2. Kirjablogissa kehuttu kirja: Sinikka Vuola: Replika
3. Suomalainen klassikkokirja: Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
4. Kirja lisää hyvinvointiasi: Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista
5. Kirjassa liikutaan luonnossa: Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha
6. Kirjassa on monta kertojaa: Anneli Kanto: Lahtarit
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja: Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
8. Suomen historiasta kertova kirja: Petri Tamminen: Suomen historia
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis: Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja: Patti Smith: Uneksuntaa
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja: Claes Andersson: Aamu meren rannalla, Sisäänhengitys, uloshengitys
13. Kirja "kertoo sinusta": Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella: Marco Vichi: Komisario Bordelli
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: Juuli Niemi: Et kävele yksin
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja: Han Kang: Vegetaristi 
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista: Benedict Zilliacus: Vuoren varjo
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa: Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla
19. Yhdenpäivänromaani. Agatha Christie: Seitti 
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö: George Saunders: Sotapuiston perikato 
21. Sankaritarina: Javier Cercas: Salamiin soturit
22. Kuvitettu kirja: Tammen kultainen lastenrunokirja (kuvittaja Salla Savolainen)
23. Käännöskirja: Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
24. Kirjassa selvitetään rikos: Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole: Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
26. Sukutarina: Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja: Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan: Raymond Carver: Vielä yksi asia
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia: Jyrki Vainonen: Linnunpöntön rakentaja
30. Kirjan nimessä on tunne: Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
31. Fantasiakirja: Salla Simukka: Sisarla
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta: Annie Proulx: Lyhyt kantama
33. Kirja kertoo Intiasta:  Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö 
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt: Henry James: Naisen muotokuva
35. Kirjan nimessä on erisnimi: Hanna Weselius: Alma!
36. Elämäkerta tai muistelmateos: Tuula Levo: Tuulenajama
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta: Gösta Ågren: Tääl
38. Kirjassa mennään naimisiin: Elena Ferrante: Loistava ystäväni
39. Ikääntymisestä kertova kirja: Tahar Ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä: Chimanda Ngozi Adichie: Meidän pitäisi kaikkien olla feministejä
41. Kirjan kannessa on eläin: Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba
42. Esikoisteos: Henriikka Tavi: Esim. Esa
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään: Jo Nesbø: Veritimantit
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta: Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Katherine Mansfield: Kanarialintu
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (kirjassa selvitetään rikos ja kirjailija on julkaissut yli 20 teosta)
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän: Kristina Carlson: Maan ääreen 
49. Vuoden 2017 uutuuskirja: Ian McEwan: Pähkinänkuori
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Hyvää uutta vuotta 2018!