perjantai 17. marraskuuta 2017

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko

Olli Heikkonen: Jakutian aurinko, 2000
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Astu 
vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali, 
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
 - -                                                                       (S. 5)

Tervetuloa Siperiaan! Olli Heikkosen Jakutian aurinko tempaa heti ensimmäisellä runollaan lukijan matkalle Siperian halki. Teoksellaan Heikkonen voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000.

Jakutia, Ulan Bator, Ob, Lena, ostjakki ja uzbekki, Sergei ja Igor, Natalia, Tomsk ja Irsk... Nimisanat heittävät keskelle armotonta lunta ja jäätä, pimeyttä ja vodkan huuruja. Heikkonen pudottelee säkeitään junan kolkkeen tahtiin ja matka etenee:
Irsk. Ääni ratapihan yllä
kuin hampaiden kirskuntaa. Juna vaihtaa raidetta
kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.
Niin ovat päiväsi valoisaa yötä. Yöt hampaiden kirskuntaa. (S. 21.)

Luin loppukesällä Kristina Carlsonin Maan ääreen -teoksen, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1999. Muistin sitä lukiessani, että hyllystäni löytyy muutakin Siperia-aiheista kirjallisuutta. Heikkosen esikoisrunokirja on ilmestynyt vuosi Carlsonin teoksen jälkeen ja on tunnelmaltaan samaan tapaan kiehtova, surumielinen ja ironinen kuin ylioppilas Lennart Falkista kertova, 1800-luvun loppuun sijoittuva Carlsonin proosateos.

Heikkosen runokokoelma ei kiinnity aikaan, vaan seilaa ajassa edestakaisin. Sitäkin tiukemmin runoteos kiinnittyy Siperian ikiroutaan ja sen sanelemaan elämänmenoon. Matka etenee, mutta muuttuuko mikään ikinä. Samaan junan kolkkeeseen iski myös Rosa Liksom teoksellaan Hytti nro 6 - ja voitti sillä Finlandian vuonna 2011. Siperiasta kirjoitetaan voittajateoksia!

Muistan lukeneeni jostain, että Heikkonen kirjoitti runonsa käymättä Siperiassa. Heikkonen siis huijaa lukijansa mukaan - ja juuri tässä on kyse runouden voimasta. Lukija tuntee olevansa paikan päällä, todellakin haistaa mahorkan ja upottaa jalkansa paksuun, öljyiseen lumihankeen. Tällainen on itäisen naapurimaamme syrjäisin reuna, tällaisia ovat sen ihmiset ja tällaista on elää siellä:
Aurinko nousee, yhä uudestaan Jakutian aurinko,
tuo natiseva, ruosteinen kuula. 
Ja tanner tömisee, kun mustaa kultaa, vihreää kultaa
pumpataan, sammenmätiä purkitetaan
kaksin käsi, kolmessa vuorossa
ruokitaan nälkäinen suu. (S. 39.)

Runot ovat ehjiä ja niistä muodostuu kokonaisuus, melkoinen matka. Runoilija on napannut kiinni maiseman ja maanosan yksityiskohtiin. Istutaan junassa, kun Kylä kylän, tori torin jälkeen vilahtaa ikkunaan ja vaipuu takaisin satavuotiseen, tuhatvuotiseen unohdukseen (s. 17).  Lukijan kaukokaipuu herää ja runojen melankolia naulitsee keinonahkapenkkiin. Jossakin siintää lupaus paremmasta huomisesta. Tässä sitä mennään. Kol, kol, neljättä, viidettä päivää ilman valoa kolistelee vaunu kuin aave kohti itää, säkenöivää taivaanrantaa kohti (s.17).

Heikkonen on vanginnut teokseensa Tulenkantajien henkeä, vieraan maan eksotiikkaa ja koneromantiikkaa, mutta hän päivittää hengen 2000-luvulle. Kun metsät on kaadettu ja hirven, kruunupään, kyljessä on pikeä ja mustia hiutalaieta sataa mustaan hankeen, toivoisi kolkkeen jo hellittävän. Luonto maksaa edistyksestä kovaa hintaa:
Oi, Sputnik, rautatähi, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin (s. 25).

Siperiaan katoaa helposti - sen ankariin olosuhteisiin, vodkanjuontiin ja ainaiseen kevään odotukseen.
Siis, tämä on Tomsk,
kun sen kaduilla suhaavat volgat.
Ja kun astun kyytiin, takapenkki täyttyy pian.
Hengitys höyryää, nylon repeää. Naiset
vain punaavat huuliaan. (S. 20).



Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen ja iloitsen siitä, että tänäkin vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti runoteos, Pauli Tapion Varpuset ja aika. Aikaisemmiin tänä vuonna kirjoitin vuoden 2007 voittajateoksesta, Henriikka Tavin runokokoelmasta Esim. Esa.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 440
Mistä sain kirjan: Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!




Istuin autossa punaisissa valoissa Tampereen Metson risteyksessä, kun kuulin radiosta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden nimet. Heitin kädet ratista ja tuuletin Juha Hurmeen nimen kohdalla. Oikealla puolellani oli talo täynnä kirjoja, vasemmalla puolellani Minna Canthin patsas, ja jos olisin kääntynyt risteyksestä oikealle, olisin pian ollut Pispalassa, Lauri Viidan ja Juha Hurmeen kotinurkilla. Olin juuri aloittanut Niemen lukemisen ja tajunnut sen verran, että Juha Hurme on lukenut eräänkin opuksen kirjaansa varten ja kirjoittanut tiedoistaan sellaisen keitoksen, että hän jos kuka ansaitsee ehdokkuuden. Kirjassa mainitaan tietysti myös Minna Canth ja Lauri Viita.

Olin kuuntelemassa Hurmetta Helsingin kirjamessuilla, joten tiesin hänen uutuuskirjastaan jo yhtä ja toista. Hän muun muassa lupasi, että Niemi on väkivaltaa purkava teos. Miten sellaisen kirjan voi kirjoittaa? Se onnistuu kirjoittamalla tosiasioita historiasta, johon jokainen voi sitten nykyistä elämänmenoa verrata. Tulee suhteellisuudentajua.

Niemi on siis Suomen historia alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, mutta kirja ei tosiaankaan ole mitään kuivakkaa dokumentointia - siitä pitää historioitsija huolen. Hän nimittäin kommentoi tapahtumia persoonalliseen tyyliinsä: Kun kolmikymmenvuotisesta sodasta ei tullutkaan tyylipuhdasta uskonsotaa, vaan sodittiin pois vanhoja kaunoja, kertojan on pakko huokaista turhautuneena Semmoista se on, saatana tai kun yhteinen taipaleemme Ruotsin kanssa loppuu, on aika hyvästellä emämaa: Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt.

Kirjan luettuani minun on vaikea käyttää sanaa Suomi tai suomalaiset, koska olen lukenut niemeläisten historiasta. Niemi-sanan käyttö on perusteltua. Hurmeen ajatuksen lähtökohta onkin juuri siinä, että ei ole olemassa mitään Suomea tai suomalaisia. On olemassa tämä alue, niemi, joka on miljardien ja miljoonien vuosien aikana seilannut maapallon pinnalla pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen, ollut kauan jään ja veden peitossa, sitten harvaan asuttua erämaata ja jossain vaiheessa Ruotsin Itämaa. Hurme kirjoittaa vimmatusti ja tulee osoittaneeksi, että 14 miljardin vuoden aikaperspektiivissä Suomen historia on melko mitätöntä.

Entäs suomalaiset? Niin ketkä? Ne muutamat hassut, jotka tänne kylmään ilmanalaan lopulta eksyivät olivat ensin saamelaisia ja sitten kaikkia muita kaikista ilmansuunnista. Eikä heitä ole ollut kovin monta: varhaisella keskiajalla Niemellä asui noin 50 000 ihmistä. Teepä siinä sitten suurta historiaa! Kyllä Suomen historiaa on pikemminkin kuvattava sanoilla kapea, aneeminen ja heikko, kuten Hurme itse totesi kirjamessuilla.

Niemen historiasta putkahtelee esiin kuitenkin pieniä tähtiä siellä täällä. Nelipolvinen trokee, joka on säilönyt kansan tiedot ja hupailut parin tuhannen vuoden ajalta, saa kirjassa riemastuttavan osansa. Messuilla Hurme kertoikin ymmärtäneensä sen merkityksen Niemeä kirjoittaessaan. Kaikki kehitys - kirjoitustaito, rautakauden työkalut, filosofiset aatteet, maailmankirjallisuuden merkkiteokset - ovat saapuneet Niemelle vuosisatoja myöhässä. Täällä on keskitytty metsästykseen ja kalastukseen, hengissä selviämiseen, ja siitä huolimatta tavallinen kansa on ylläpitänyt laulua ja leikkiäkin. Kunnes kansan kiusaksi saapuivat eri suunnilta kristinuskon monet muodot, jotka alkoivat piinata niemeläisiä ja karsivat kansasta lähes kaiken ilon.

Kirja vilisee sekä Suomen että maailmanhistorian merkkihenkilöitä ja kulttuurivaikuttajia. Hurme yhdistelee ja vertailee heidän ajatuksiaan ja heittää maailmanhistorian tapahtumia ja filosofien ajatuksia kepeästi keskelle Suomessa vaikuttaneiden kirkonmiesten ahtaita aatoksia. Lukijasta alkaa tuntua siltä, että on suoranainen ihme, että täällä on jaksettu elää. Varsinkin Agricolaa ja hänen puritaanisia tekstejään voimme syyttää suurin piirtein kaikista ongelmistamme: Sen lisäksi, että me täällä Niemellä olimme suunnilleen planeetan viimeinen rupusakki, joka oppi omalla kielellään lukemaan, niin tuommoista elämän ja ilon kieltävää moskaa tarjoitliin. Ei ihme, että osa kantaväestöstä yhä synkistelee turhan tähden ja äänestää vaaleissa väärin, suhtautuu kaikkeen uuteen ja muuttuvaan väkivaltaisen torjuvasti ja palvelee baareissa kohtuuttoman töykeästi hienostuneiden alkoholijuomien kohtuullista ystävää. (S. 55.)

Hurme kirjoittaa kaikkea pönötystä ja tärkeilyä vastaan. Hänen kommenttinsa saavat nauramaan ääneen, sillä näyttäväthän historian tärkeiden herrojen teot aivan typeriltä nykypäivästä katsottuna. Tämä havainto on myös jotenkin lohduttava. Saan toivoa ja kuvitella, että tämän ajan vihapuheet ja ihmisiä eriarvoistavat aatteet nähdään parin sadan vuoden päästä täysin naurettavina.

Hurme nostaa historiasta esiin hauskoja tapahtumia, sattumia ja kummallisuuksia siihen tahtiin, että päätä pyörryttää. Tietoa tulee tuutin täydeltä, mutta silti kirjan sivut kääntyilevat tiuhaan eikä tekstiin väsy. Hurmeen kirjoitustyyli on vetävää. Paitsi kommentointia, hän käyttää muutenkin värikästä kieltä. Sanatkin tuntuvat kiinnostavan Hurmetta, sillä hän selvittää jonkin verran myös suomen sanojen etymologiaa. Nyt tiedän, mitä alun perin tarkoitettiin sillä, että pantiin pillit pussiin.

Hurme on innostunut historioitsija. Siinä missä historian kummalliset tapahtumat saavat hänet äimistelmään ja huudahtelemaan kommentteja, minä äimistelen hänen tietomääräänsä, yleissivistystään ja lukeneisuuttaan. Hurmeella on kyky kirjoittaa niin, että lukijakin innostuu.

Nimesin Hurmeen Nyljetyt ajatukset 2000-luvun Suomen tärkeimmäksi kirjaksi kaksi vuotta sitten. Kirja on mieletön Suomen kirjallisuuden historia ja sellaisena kulttuuriteko. Niemi on puolestaan mieletön Suomen historia ja sellaisena kulttuuriteko. Siitä sopisi vaikka riimutella:
Juha. Hurme. Kirjoitti. Kirjan.
Lue. Se. Matkamies.
Pane. Pillit. Pussiin.
Laula. Ja. Tanssi.
Kyllä. Nyt. Kelpaa.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kristina Carlson: Maan ääreen

Kristina Carlson: Maan ääreen, 3. painos, 1999
Kustantaja: Otava
Kansi: Leena Majaniemi
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kristina Carlsonin Maan ääreen on Finlandia-voittaja vuodelta 1999. Lienen hankkinut sen kirjahyllyyni heti seuraavana vuonna, mutta se on jäänyt jostain syystä lukematta. Nyt kun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteen myötä olen kääntänyt katseeni myös oman hyllyni lukemattomiin kirjoihin, löysin sieltä tämänkin laadukkaan romaanin.

Olen lukenut Carlsonilta aiemmin yhden teoksen, William N. päiväkirjan, ja ihastuin sen eteeriseen, viipyilevään ja samalla särmikkääseen tunnelmaan. Carlson kuvaa henkilöitään hyvin läheltä ja silti arvostavasti, vaikka lukijan eteen piirtyvät myös henkilöiden negatiiviset piirteet. Ne saattavat jopa ärsyttää.

Niin kävi Maan ääreen -romaanin päähenkilönkin kanssa. Nuori ylioppilas Lennart Falk on lähtenyt pakoon epämääräistä elämäänsä ja perheen asettamia odotuksia vuonna 1868. Hän on lähtenyt etsimään onneaan Amurinmaasta. Niin juuri, Amurinmaasta, eli Siperian kaukaisimmasta kolkasta. Tarkoitus on päästä käsiksi lähes asumattoman seudun kätkemiin maan rikkauksiin, kuten esimerkiksi kivihiileen - mihin tahansa, mistä saisi suhteellisen helposti käärittyä rahaa: Amurinmaa, Eldorado. Voiko onnellisemmaksi tulla? Istun puutarhassa olkihattu päässä. Koivu kuiskailee. Onko se Betula penula? Gantz tietäisi. Matkustin kauas, kauemmaksi. Se on Siperia. -- (S.90.)

Lennart Falkin Eldorado ei osoittaudukaan helpoksi paikaksi elää. Nahodkassa on yksinäistä, piirit ovat pienet ja paikka on - no, onhan se maan ääressä. Siellä on kylmää ja pimeää, ehkäpä vielä ankeampaa kuin kotimaassa: Olen yksin. Hiljaisuus humisee. Muistan kevätillan Helsingissä. - - Ulkoa lankesi valo, himmeä ja hohtava kuin heijastus hopealusikassa. Avonaisesta ikkunasta kuului pianonsoittoa. Sävelet putosivat pihakuiluun hitaasti, yksitellen. Kuvittelin näkeväni, mitkä sävelet irtoavat mustista ja mitkä valkoisista koskettimista. Ajattelin, että näin yksin en ole koskaan ollut. En tiennyt. (S. 30.)

Lennart Falk on sinisilmäinen hölmö, ajattelee lukija. Silti tästä haaveilijasta ei voi olla pitämättä, ja hänestä tuntuu pitävän myös hänen asuintoverinsa, ystävällinen lääkäri Theodor Gantz, joka on toinen kirjan kertojista. Falk rakastuu kahteen naiseen, esimiehensä vaimoon ja tyttäreen, ja lisäksi hän alkaa punoa hämäräperäisiä suunnitelmia erään isä Spirosin kanssa. Eräänä iltana hänet sitten yritetään murhata.

Murhayrityksen ympärille kutoutuu hiukan dekkarimaista tunnelmaa, joka oikeastaan jää kuin unennäöksi. Lukija aavistelee kaikenlaista, mutta Carlson onnistuu kuvaamaan nuoren Lennartin päävammasta johtuvan sekavuuden ja yksinäiset ajatukset niin aidon tuntuisesti, että lukijakin tuntee ajatustensa pyörivän. Lennart ei saa oikein otetta mistään. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen?

En ollut aiemmin tiennytkään, että Suomesta on lähdetty 1800-luvun lopulla siirtolaisiksi itään, niinkin kauas kuin Nahodkaan. Carlson kuvaa suomalaisten onnenonkijoiden rankkoja seikkailuja Amurinmaan kovissa olosuhteissa, joihin hän on ilmiselvästi perehtynyt huolella. Sain kirjasta paljon uutta tietoa, ja tunnelma oli aidosti ankaran siperialainen. Elämään tarrataan siellä kaikin voimin kiinni: kaiken mudan ja jään keskellä yhteisön naiset yrittävät pysyä viimeisimmn pariisilaismuodin mukana ja salarakkaudet tuovat jännitystä elämään, samppanjaa ei säästellä.

Carlsonin Maan äärestä tulee mieleen toinen Finlandia-voittajateos, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja sen melankolinen venäläistunnelma. Melankolia syntyy tietenkin kuvatuista olosuhteista, mutta kyllä Carlson luo sitä ennen kaikkea kielellään: Rakkaudessa ei ole lepoa, koska kiinnipitämisestä herää eron pelko. Kaipaaminen on helpompaa. Se on kuin huone, johon poissaoleva voi saapua. (S. 47.)



Kirja on luettu myös näissä blogeissa. Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari ja Luettua. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen  kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Eeva Kilpi: Runoja

Eeva Kilpi: Runoja 1972 - 1976, 3. painos 1989 (ilm. ensi kerran 1978); sisältää teokset Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976)
Kustantaja: WSOY
Kansi: ? (kansipaperi kadonnut)
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä! (S. 19.)

Eeva Kilpi on runoilijana aina asian ytimessä. Hän sanoo asiat niin kuin ne ovat, kaunistelematta ja rehellisesti. Jotkin runot voisi tulkita pamfletteina tai aforismeina ja suoranaisina toimintaohjeina, toiset taas ovat hyvinkin herkkiä ja kauniita, kuten esimerkiksi Laulu rakkaudesta, joka kertoo vanhan parin rakkaudesta. Runo on monelle suomalaiselle tuttu, enkä tiedä, voiko sitä liikuttumatta lukea. (Se löytyy myös Jenni Haukion kokoamasta runoantologiasta Katso pohjoista taivasta):
- -
Tunnustele vain:
kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät pakotti, 
                              mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun (s. 101).
 - - 

Eeva Kilven Runoja on ollut hyllyssäni vuodesta 1989, jolloin sain kirjan ystävältäni joululahjaksi. Teos siältää kaksi Kilven runokokoelmaa kokonaisuutena: Laulu rakkaudesta ja muita runoja vuodelta 1972 ja Terveisin vuodelta 1976. Olen lukenut kirjan moneen kertaan ja siitä huolimatta kävi taas kerran niin, että en meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Riemastuin ja liikutuin, teki mieli huutaa "jes" vähän joka sivun jälkeen. No, enhän tietenkään huudellut mitään, sillä runojen lukeminenhan on arvokasta ja vakavaa puuhaa, mutta miettikää nyt tätäkin:
Kuu paistaa heleästi
kuollut ajaa keveästi,
elävää naitattaa (s. 141).

Kilven huumori on vastustamatonta. Hän antaa huutia kaikenkarvaiselle tärkeilylle, miehille sekä itselleen - itselleen naisena, äitinä ja runoilijana. Joskus ei tarvitse kirjoittaa omaa runoakaan, koska: Haavikko sanoi sen jo (s. 214).

Runojen aiheet ovat kaikille ihmisille tuttuja: kaipaus, yksinäisyys, tyytyväisyys, rakkaus ja onni. Runon minä kaipaa välillä seuraa, miehiä, seksiä ja ehkä rakkauttakin, mutta sitten hän on taas tyytyväinen vapauteensa ja nauttii yksinäisyydestä, on onnellinen elämässään. Kokoelmassa Terveisin on myös osa nimeltä Reumaattisia runoja, jotka kertovat kivusta ja sairastamisesta, niin että lukijakin ne tuntee. Herkimmillään ja haavoittuvimmillaan runon minä on kuitenkin äidin roolissaan:
Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu
olemaan hyvä (s. 67).

Kilven runoissa on paljon feminismiä ja naiseutta. Runot käyvät tiivistä vuoropuhelua hänen teoksensa Naisen päiväkirja (1978) kanssa. Päiväkirja kertoo naisesta, joka vetäytyy mökille yksinäisyyteen kirjoittamaan, kuten Eeva Kilpikin teki. Tuloksena on syntynyt verevää ja rehellistä runoutta. Rehellisyydessään runot muistuttavat Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan (1978) runoja, ja kuten Tikkasen runoja, Kilvenkään runoja ei tarvitse tulkita päätänsä puhki. Suomalaisten naisten 1970-luvulla kirjoittama runous on kirkasta ja komeaa luettavaa. Lisään listaan myös Mirkka Rekolan Minä rakastan sinua -kokoelman vuodelta 1972 - ja siinä onkin niin kova runokolmikko, että heikompaa hirvittää.

Luonnon tarkkaillu ja sen kunnioittaminen ovat Eeva Kilven runouden ja kirjoittamisen ydintä. Esimerkiksi esikoisteoksen Noidanlukko päähenkilö, pieni tyttö, tarkkailee luontoa ja rakastaa eläimiä. Ihmisen ja luonnon yhteiselo ei ole esikoisteoksessa mutkatonta, eikä se ole sitä runoissakaan: Muutama runo on syntynyt siitä, että ohdakkeiden houkuttelemat perhoset joutuvat pikkulepinkäisten suuhun. Pitäisikö niittää ohdakkeet, jotta perhoset eivät joutuisi surman suuhun vai pitäisikö ryhtyä linnunpelättimeksi pikkulepinkäiselle? Raskasta seurata sivusta tätä luonnon tasapainoa ja harmoniaa, runon minä huokaa (s. 134).

Luontorunoilijana Kilpi kuuluu Aleksis Kiven, Eino Leinon, Aaro Hellaakosken ja Risto Rasan muodostaman perinteen ketjuun. Yksi tunnetuimmista Eeva Kilven runoista kuuluu yksinkertaisuudessaan näin:
Nosta jalka kaasulta:
perhonen ylittää tien (s. 115).

Loppuun on pakko lainata vielä kirjallisuuden ystävää puhutteleva runo. Olen tullut tähän asti toimeen ilman runossa mainittuja Nabokovia, Gorkia ja Tanizakia, joten vaihtaisin ainakin jonkun heidän tilalleen Eeva Kilven:
Olen minä sentään kiitollinen elämästä:
että sain lukea Tsehovia ja Blixeniä,
Nabokovia ja Gorkia
Tanizakia ja Jotunia.
Ja että sai itse tehdä
muutaman muistiinpanon. (S. 215.)



Eeva Kilven Runoja on luettu myös blogissa Kirjojen kamari. Osallistun teoksella Reader why did i marry him -blogin runohaasteeseen.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki, 7. painos, 2007, (I suomenk. laitos 1970)
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or The Children's Crusade, 1969
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 189
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on puistattavan hyvä kirja. Se on rakenteeltaan postmoderni, ja silti sodanvastaisuudessaan järisyttävän johdonmukainen ja selkeä. Kirjaa on helppo lukea, varmaankin myös suomentaja Juhani Jaskarin ansiosta. Joka tapauksessa kirjan ansioita on se, ettei se selitä asioita puhki, vaan johdattaa lukijan avaruusmatkalle asti. Lopussa lukija on kuitenkin varma siitä, että järjettömintä maailmankaikkeudessa ovat ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa maan päällä.

Vonnegut on niitä harvoja, jotka selvisivät hengissä Dresdenin pommituksista helmikuussa 1945. Hän oli paikalla saksalaisten sotavankina ja selvisi hengissä teurastamon kellarissa. Hän etsi monta vuotta sodan jälkeen tapaa, jolla kirjoittaa sen kauheuksista. Vihdoin syntyi Teurastamo 5 eli lasten ristiretki vuonna 1969. Se ei todellakaan ole mikään perinteinen sotaromaani, jossa soditaan ja kaadutaan sankarillisesti rintamalla. Kirjassa kyllä kuollaan oikein olan takaa, viimeksi dresdeniläiset (joiden tarkasta määrästä kiistellään edelleen), mutta sankarikuolemia ei koeta yhtään. Jokaisen kuoleman yhteydessä kertoja tokaisee "Niin se käy" ja niin kuolemisesta tulee arkea. Kuolemaan turtuu.

Teurastamo 5 on satiiri sodasta ja näyttää sen ihmisten järjettömyyksistä järjettömimpänä. Satiiri siitä tulee kaikkien niiden hölmöjen ja täysin turhien kuolemien johdosta, joita kirjassa kuvataan ja satiiri siitä tulee Billy Pilgrimin elämän kautta. Niin, Billy, antisankarien antisankari, joka on rintamalla aivan turha ja taitamaton, nuori, viaton, sinisilmäinen, hölmö ja naurettava - täysi lapsi, selviää kuin ihmeen kaupalla hengissä koko järjettömyydestä.

Hänellä on myös taito tehdä elämässään aikamatkoja, koska avaruusolennot kaappaavat hänet, kunnollisen amerikkalaisen perheenisän, ja sen jälkeen hänelle jää tralfamadorilaisten kyky kokea aika yhtäaikaisena. Hän on muun muassa nähnyt kuolemansa ennalta ja on oppinut, että kaikki ihmisen elämänvaiheet ovat hänessä läsnä koko ajan. Siksi niiden välillä voi matkustaa koko ajan.

Aikahyppäyksillä kirjaan tulee kummallisella tavalla lisää realismia, vaikka asiahan on järjetön - mutta onko se lopulta sen järjettömämpää kuin Billyn kokemukset saksalaisten sotavankina?  Billyn aika tralfamadorilaisten luona seksipommi Montana Wildhackin seurassa näyttää paratiisilta verrattuna hänen sotakokemuksiinsa ja tylsään, varakkaan amerikkalaisen perheenisän ja aviomiehen arkeensa. Tralfamador - mikä mieletön pakopaikka!

Vonnegutin Teurastamo 5 yllättää joka sivullaan. Se on juuri niin sodanvastainen kirja kuin ennalta osasin odottaa ja silti se on paljon enemmän. Se on nerokkaasti scifin suuntaan kallellaan ja ilmaisultaan aivan poikkeuksellisen tärisyttävä. Lukemisen aikana tuntui kuin aivoihin olisi syntynyt uusia ratoja, kun itketti ja nauratti yhtä aikaa. Joskus vain itketti ja seuraavaksi taas nauratti Billyn vilpitön tapa ottaa elämä vastaan avaruusolentoineen kaikkineen. 
"Se oli pakko tehdä," Rumfoord sanoi Billylle tarkoittaen Dresdenin hävitystä.
   "Tiedän", sanoi Billy.
   "Sellaista sota on."
   "Tiedän. En minä valita."
   " Se oli varmasti helvettiä siellä maan pinnalla."
   "Oli se", sanoi Billy Pilgrim.
   "Sääli miehiä joiden täytyi tehdä se." 
   "Minä säälinkin."
   "Te koitte varmaan ristiriitaisia tunteita siellä maan pinnalla."
    "Se oli niin kuin piti", sanoi Billy. "Kaikki on niin kuin pitää, ja kaikkien on tehtävä juuri sitä mitä tekevät. Sen minä opin Tralfamadoressa." (S. 176.)

Billy säilyy lapsena, vaikka vanhenee, sota on hänessä aina, kuten hänen avioliittonsa, isyytensä, ammattinsa ja rikastumisensa, jotka jotenkin vain osuvat hänen tielleen. Hän on onnekas ja onnellinenkin, mutta samalla myös suuren järjettömyyden uhri, elämässään edestakaisin ajelehtiva sivullinen, kuten ehkä koko sukupolvi näitä 20-vuotiaita nuoria miehiä (lapsia), jotka kokivat II maailmansodan.

Toisin kuin Billy, lukija ei missään nimessä jää sivulliseksi eikä ajattele, että "kaikki oli niin kuin piti olla". Dresdenin joukkotuho, jossa siviilejä pommitettiin palopommeilla suunnitellusti ja systemaattisesti kolmen päivän ajan, herättää kysymään, kuka tämänkin järjettömyyden keksi. Kuka sen suunnitteli? Oliko se välttämätön siinä vaiheessa, kun Saksan häviäminen oli vain muutamasta kuukaudesta kiinni? Miten tulimyrskystä selvinneet ovat ikinä pystyneet jatkamaan elämäänsä?

Vonnegutin romaani antaa yhden vastauksen selviämiselle. Ehkä jokainen Dresdenistä (tai ylipäätään sodasta) selvinnyt on tarvinnut oman Tralfamadorensa. Teurastamo 5:ssä suru on puettu viiltävästi satiirin valepukuun: Ja niin he yrittivät keksiä uudelleen itsensä ja maailmankaikkeutensa. Tieteisromaaneista oli paljon apua. (S. 94.)



Teurastamo 5 tuli eteeni jonkin kirjaston sivuilta ja jonkun kirjastonhoitajan suosittelemana kirjana, kun etsin kirjaa HelMetin vuoden 2017 haastekohtaan 50 (kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja). Muistin heti, että kirja on hyllyssäni ja odottanut lukemistaan jo hetken aikaa. Se on muun muassa TBR100-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista, ja näin ollen saisin sillä kuitattua myös yhden kirjan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Teurastamo 5 on klassikko ja sitä luetaan koko ajan. Se on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Maailman ääreen, Yöpöydän kirjat, Kannesta kanteen, Opus eka, Jos vaikka lukisiKirjakuiskaaja ja Kujerruksia.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Niemi Juuli: Tuhat tytärtä, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: ensin kirjastosta ja nyt se on myös omassa hyllyssä



Juuli Niemen Tuhat tytärtä huvitti, sytytti ja vähän surettikin, enkä meinaa saada siitä tarpeekseni, vaan luen sitä uudestaan ja uudestaan. Runokokoelma kertoo perheestä. Se kertoo perheen tyttäristä - joita on siis ainakin tuhat - ja yhdestä veljestä, äidistä ja isästä ja kasvamisesta. Eniten se kertoo pikkusiskosta ja lapsuudesta, mutta myös siitä, miltä tuntuu olla aikuinen ja aina vaan nuorin tuhannesta tyttärestä. Runot kietoutuvat yhteen ja käyvät keskenään vuoropuhelua tavalla, joka imaisee lukijan keskelle perheen historiaa. Lopulta se kertoo myös siitä, kuinka oma sisin löytyy.

Kun runoissa muistellaan lapsuutta, nostalgian huminaa ei voi täysin välttää, mutta nostalgiasta puskee esiin teräviä piikkejä. Runossa Suku kerrotaan kaikki ristiriidat, joiden keskellä eletään lapsuutta:                                       
                                                                                           Minun äitini kertoo
                                            että tyttäret ovat hänen elämänsä viisain päätös
ja että me siskot olemme kaikki             vahinkoja.    (S. 7.)

Myöhemmin kerrotaan äidistä lisää runossa Tyttöhaaveet:
- -
Tyttöjen äiti ei välittänyt vahingoista
tai liian korkeiksi kohoavista kerrossängyistä
ennen kuin viimeinen tytär ilmoitti tulostaan.
Mutta voiko häntä siitä moittia?
Jos on jo yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tytärtä
niin yksi lisää on toki liikaa.

Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.
Niin saattaa käydä
ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä
että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina. (S. 61.).


Huumori, joka syntyy liioittelusta, perhearjen ajoittaisesta kamaluudesta, sisarusten keskinäisistä väleistä ja persoonallisuuksista, on posketonta. Esimerkiksi, kun perheen historia kerrotaan otsikolla Meidän perheen autot, tunnelma on hervoton ja samalla satuttava. Ensin tyttäret istuvat autojen takapenkillä, sitten äitikin saa oman auton, eivätkä isä ja äiti enää kuljekaan samalla autolla, isän auto jää parkkiin jonnekin muualle ja hänen merkityksensä vähenee: -- Tässä jossain välissä isä oli ostanut uuden auton, tehnyt hyvät kaupat, mutta me siskojen kanssa emme vaivautuneet muistamaan auton väriä tai merkkiä tai kenen pihaan isä sen tällä kertaa parkkeerasi. Huono ajettavuus sillä on, siitä siskot tuntuivat olevan varmoja, en tiedä miksi.- - (S. 17.)

Juuli Niemen runoilu on vapaata ja suloista (Tyttöjen äidillä on tyttömäiset haaveet.), mutta suloisuuteen kätkeytyy särmää ja kiihkeää rehellisyyttä (Hän halusi tytön jokaiselle toiveelleen.). Runoissa on yllätyksiä ja uusia näkökulmia. Silti se pysyy sillä tavalla tuttuna, että perhesuhteisiin on helppo samastua. Lukijan mielessä alkavat vilistä oman lapsuuden kuvat, siskon kanssa leikityt leikit, oman perheen autot, isoäidit, seurustelut ja omat kasvun paikat ja roolit, joihin ei ehkä ole koskaan istunut, vaikka niihin on ajautunut tai saanut ne omikseen.

Tuhat tytärtä on kuopuksen kasvu- ja selviytymistarina. Se kertoo, miten perhe menee rikki, mutta eheyttäkin jää - kaikki tuhat tytärtä - ja sitä löytyy elämässä lisää. Teoksen viides osa kertoo siitä kuinka oma itse löytyy, kun saa olla sellainen kuin on. Ei ole enää vain pikkusisko, se tuhannes tytär, vahinko, saippuakupla. Rakkaus voi eheyttää, vaikkei sekään välttämättä ole helppoa, rakkauden kohdekin kun voi olla melkein kohtuuttoman rikki:
Suurimman rakkauteni keräsin palasista. 
Se oli valtava työ. - - (s. 71.)

Teos on täynnä tyttöenergiaa, leikkiä ja satua. Kun tyttäret kasvavat, tyttöenergiasta tulee naisenergiaa ja railakasta feminismiä. Runossa Hääkellot kerrotaan, miten häät hoidetaan:
Perheet kuin perseet
isosisko sanoi
tuhansia maksaneiden häidensä aattona
ja vedimme tuhannet perseet.

                                     Polttarit kestivät tuhat vuotta
                                     mutta silti kukaan ei ehtinyt kehua
                                     yhdenkään siskon persettä tarpeeksi.     - -

Perse.
Pikkusiskon odotetaan lukevan runonsa
kahvin ja kakun päätteeksi.
Ei saa sanoa kuin että rakastaa.
Ei saa unohtaa, että kuitenkin rakastaa.
Tänä ilon 
ja talon takana itkemisen päivänä
kun kaikki maailman isosiskot menevät

                                         kampaustaan vihaten

naimisiin. (S. 19.)
             

Runojen muoto vaihtelee, on runomuotoisia runoja ja on proosarunoja. Rupesin jo epäilemään, onko teos kuitenkaan runoteos, sillä siinä on myös tarinoita. Toisaalta runotkin kertovat tarinoita (Hääkellot, Kiltin siskon mies) tai piirtävät tarkkoja henkilökuvia (Tuhat isoäitiä, Kuopustyttö). Kirjan takakansi jättää määrittelyt sikseen ja kertoo, että Tuhat tytärtä on Juuli Niemen (s. 1981) viides kaunokirjallinen teos.

Kaunokirjallisuutta tämä onkin ihan parhaasta päästä. Niemi osoittaa, että perheen historian voi kertoa juuri niin kun haluaa ja parhaalta tuntuu. Saa kirjoittaa runoja, tarinoita tai vaikka hautajaispuheita. (Runoteoksen kuudes osa on otsikoitu Minä elin kaunista loppua varten. Matkalla kasvatin itselleni pinnan, ja se sisältää kaksi hautajaispuhetta: toisen siltä varalta, että runon minä kuolee nuorena ja toisen siltä varalta, että runon minä kuolee vanhana.)

Juuli Niemen taidoista kertoo sekin, että hänen kuudes kaunokirjallinen teoksensa, Et kävele yksin, voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon. Se on herkkä ja taidokas nuortenromaani, joka kertoo Adan ja Egzonin rakkaustarinan. Toivoisin sekä aikuisten että nuorten lukevan sen, enkä vähiten sen kauniin kielen takia.

Tänä vuonna olen lukenut Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen vinon pinon kotimaisia runoteoksia - taitaa olla jo 25 luettuna (tosin puolet tuossa pinossa odottamassa bloggaustaan). Juuli Niemen Tuhat tytärtä on yllättäjä numero yksi. Luettuani sen harmittelin, että se pitää palauttaa kirjastoon, sillä halusin sen omakseni. Kuin vastauksena (tyttö)haaveeseeni, löysin kirjan eilen erään kirjakaupan löytöpisteestä. Minulla on siis nyt myös oma Tuhat tytärtä, kirjahyllyni uusi aarre.

Tuhat tytärtä on runokirja, jonka haluaisin antaa käteen kaikille niille ystävilleni, jotka sanovat, että he eivät lue runoja, koska ne ovat vaikeita tai niitä ei ymmärrä tai niistä ei saa otetta. Nämä runot ymmärtää ja nämä runot liikauttavat esiin kaikenlaista tärkeää:

Tähänastisen elämäni aikana olen oppinut
että tunnen itseni
ja se riittää. 

Että ihmisen ei kannattaisi ostaa kalenteria.
Mutta jos sen joka tapauksessa ostaa
pitäisi siihen kirjoittaa vain: 
HAUSKANPITOA!  - -   (S. 87.)



Tuhat tytärtä on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja vieköön, Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Täysien sivujen nautinto ja Yhtä sun toista. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 26. Sukutarina.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Messulauantai: yhdessä lauseessa koko elämä ja mistä niitä lauseita löytää



Helsingin kirjamessujen lauantai on vuosittain messujen vilkkain päivä. Perinteisesti se on ollut myös meidän koko perheen messupäivä, ja kaikesta hälinästä huolimatta lapset odottavat messuja joka vuosi kiihkeästi. Nytkin meitä lähti messureissuun kaksi aikuista ja viisi lasta (neljä omaa ja yksi lainalapsi) ja matkaan lähdettiin suut hymyssä, vaikka herätys oli aikainen.

Kun saavuimme messukeskukseen, isot lapset saivat rahaa taskuunsa ja he katosivat metrilakujen kiilto silmissään ihmisvilinään. Nuorimmaiselle annettiin iPad käteen ja minä suunnistin Aleksis Kivi -lavaa kohti kuuntelemaan kirjakeskustelua. 



Runoutta ja täydellistä lausetta metsästämässä


Eniten olin odottanut keskustelua Suomalaisen runon äänestä, mutta koska seitsemän hengen liikuttaminen Tampereelta Pasilaan oli liian optimistisesti ajoitettu, kuulin keskustelusta vain viimeiset 15 minuuttia. Torstaina seurasin keskustelua kirjallisuuden uudesta suunnasta ja silloin keskustelijoiksi oli kelpuutettu vain nuoria miehiä, mutta nyt runouden perinteestä ja merkityksestä keskustelivat keski-ikäiset naiset, eikä miehiä näkynyt missään. Puhetta johti Anna Kortelainen ja keskustelemassa olivat Jenni Haukio, Anja Salokannel ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Keskustelusta välittyi into ja ilo sekä vahva tunne runouden merkityksestä sekä kansakunnalle että yksityisille ihmisille. Jos miehet luovat uutta, niin perinne on naisilla hyvässä turvassa.


Runouden lämmöstä kiiruhdin Aino-saliin, jossa kirjailijat Pertti Lassila ja Johan Bargum keskustelivat aiheesta "Yhdessä virkkeessä kokonainen elämä". Keskustelu oli sisällöllisesti lähes päinvastainen torstaiseen kahden nuoren kirjalijan, Miki Liukkosen ja Jaakko Yli-Juonikkaan, keskusteluun verrattuna.  Liukkonenhan muun muassa kertoi halunneensa jättää kirjaansa paljon turhaa, koska siellä pitää sellaista olla. Edellisen sukupolven kirjailijat Bargum ja Lassila ovat puolestaan molemmat tiiviin tekstin kirjoittajia.
Johan Bargum muun muassa lohkaisi, että kirjailijan paras ystävä on roskakori. Luulen, että Miki Liukkonen ei uskoisi tätä väitettä.

Pertti Lassila puhui muun muassa runouden ja proosan erosta, jossa ajallinen jatkumo luo romaaniin juonen ja juoni syntyy usein kuin itsestään, huomaamatta. Kirjailijan tehtävä on luottaa kieleen, koska kieli kantaa teosta. Kävi ilmi, että sekä Bargum että Lassila hiovat lauseitaan pitkään. Pertti Lassila kertoi etsivänsä tiiveintä muotoa lauseelleen ja vaihtavansa sanoja ja sanajärjsetystä moneen kertaan. Kun yleisöstä esitettiin kysymys, kuinka usein hän poistaa tekstiään ja kirjoittaa sitä uudestaan, Pertti Lassila vastasi, että aina. 

Haastattelija oli huomannut sekä Bargumin että Lassilan kirjoista paljon yhtäläisyyksiä. Paitsi, että molemmat käyttävät tiivistä kieltä, molemmat keskittyvät kuvaamaan ihmisten välisiä suhteita ja heillä on molemmilla huumoria kirjoissaan. Tämä huomio saikin kirjailijoissa aikaan myhäilyä ja Johan Bargum väitti, että ilman huumoria elämämme olisi juuri niin surkeaa kuin se onkin. Hänellä on kokemusta kabaree-kirjailijan urasta 60-luvun lopulta ja hän on huomannut, että asiat kannattaa usein panna ylösalaisin ja katsoa niitä eri vinkkelistä. Pertti Lassila puolestaan muistutti, että jos ihmistä katsoo tarkkaan, hän on aika naurettava värkki. Pateettisuus ja intoilu näyttäytyvät usein naurettavina ja tarvitaan suhteellisuuden ideaa.

Lukijan merkityksestä kirjan toisena tekijänä puhuttiin myös. Bargumin mukaan valmis kirja on oikeastaan vain jäävuoren huippu, se kolmio, joka jää veden pinnalle näkyviin. Lukija muodostaa päässään loput jäävuoresta, eli sen pinnan alle jäävän, suurimman osan teoksesta. Bargumin mukaan kaikki tarinat maailmassa on jo kerrottu, mutta kirjailijan tehtävä on kertoa niitä uudestaan niin, etteivät lukijat tajua jo kuulleensa tämänkin tarinan.

Puoli tuntia näiden charmanttien kirjailijoiden seurassa vilahti aivan liian nopeasti, mutta sitten olikin aika rientää jälkikasvun kanssa kirjaostoksille. Tässä kohtaa heitän suhteellisuuden idean romukoppaan ja myönnän suoraan, että kirjaintoiluni saattaa näyttää vähintäänkin naurettavalta...

Ostoksia


Kaikki lapset saivat uusia kirjoja, tosin kuopus vain yhden kuvakirjan. Isommille annoin vapaat kädet valita kahden euron lavoilta kirjoja ja jotain myös uutuushyllyiltä. Kotiin lähti 10-vuotiaalle pojalle Aku Ankan taskareita, Kapteeni Kalsari -kirja ja Guinnesin ennätystenkirja peleistä. Isosiskoille, 12-vuotiaille kaksostytöille, puolestaan löytyi Rick Riordanin uutuuskirja ja lisäksi vino pino scifiä, fantasiaa ja tyttöenergiaa. Kaikki tuntuu kelpaavan... Tosin kun törmäsin lavalliseen Soturikissat-kirjoja (jotka meillä on jo kaikki), ymmärsin taas tyttärieni innon. Miten paljon ja miten houkuttelevan näköisiä kirjoja heille onkaan tarjolla! 

Kaksoset ovat melkoisessa ahmintaiässä ja kirjojen kulutus on huimaa. Kun ihmettelin, aikovatko he lukea kaikki 12 valitsemaansa kirjaa, vastaus oli, että kyllä ne varmasti tulee luettua. Kirjojen kohdeikäryhmä näyttää olevan äkkivilkaisulla melko laaja: 10-16-vuotiaat, eli paitsi kirjallisuudenlajit, myös kirjojen aihepiirit ja kohderyhmät saavat olla näille ahmijoille melkein mitä vaan. Hämmästyksekseni toinen tyttäristä pyysi myös uusimpia Risto Räppääjä - ja Ella-kirjoja omiksi, mutta ilmoitin, että taidan ostaa ne omiksi vasta tosi hyvästä tarjouksesta, sillä kuopusta ne eivät vielä kiinnosta ja tytöillä on niin paljon muutakin luettavaa. (Tiedän kuitenkin, että kun ne joskus kirjahyllyyn hankin, isommat lapsetkin lukevat ne nostalgian vuoksi saman tien. Jotain turvallisen tuntuisia lukuperinteitä heille on selvästi syntynyt.)

Olin myös iloinen siitä, että toinen tytär oli tunnistanut messuilla vastaan tulleen Siri Kolun. Kolu on hänen kirjailijaidoleitaan, sillä hän on lukenut kaikki Me Rosvolat ja saanut joskus omistuskirjoituksenkin Siri Kolulta uuteen Rosvolaansa. Kirjailijan ja lukijan kohtaamisilla on merkitystä - messuilla tehdään uusia lukijoita! 

Kuten eilisessä raportissani kerroin, divariosasto on messujen rauhallisin alue ja sinne kiirehdin taaskin tekemään muutaman ostoksen itseäni varten. Tarjouskirjojenkin seasta haalin mukaani muutaman kirjan, mutta oikeastaan olin lopulta tyytyväinen siihen, että omat ostokseni pysyivät maltillisina - vain seitsemän kirjaa. Tässä ne ovat kaikki: Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla, Salman Rushdien Keskiyön lapset, Gabriel García Márquezin Kukapa everstille kirjoittaisi, Kazuo Ishiguron Silmissä siintävät vuoret, Chigozie Obioman Kalamiehet, Agatha Christien Rakkauskirjeiden salaisuus ja Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto

Rushdien ja Christien hankin ystäväni yllyttämänä divariosastolta. Márquez oli pakko ostaa, sillä kun sen näin, minulle tuli kauhea ikävä Macondoon. (Luin nimittäin viime keväänä Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja sehän jätti ikuisen jäljen sydämeeni.) Ishiguron Silmissä siintävät vuodet oli tietysti löytöjen löytö, ja ensimmäisenä messupäivänä vielä mahdollinen. (Lauantaina etsin divariosastolta myös Rushdien Maurin viimeistä huokausta ja Eeva Kilven teoksia, jotka näin siellä torstaina, mutta niitä ei enää ollut. Divariostokset täytyy tehdä heti torstaina, jos aikoo saada sen, mitä haluaa!)

Obioman Kalamiehet ja Kolbertin Kuudes sukupuutto löytyivät Atenan tarjouskirjoista ja olin juuri lukenut Kirsin kirjanurkan mainion tekstin aiheesta "Unohdetut kirjat", jossa molemmat kirjat mainittiin. Nyt minulla on varastossani kaksi unohdettua kirjaa, jotka aion lukea mieluummin kuin unohtaa. Ulitskaja on puolestaan kirjailija, jonka teoksia olen kerännyt jo jonkin aikaa luettuani hänen kirjansa Tyttölapsia, joka nousi heti suosikkikirjojeni joukkoon. 

Kuten huomaatte, jokainen hankintani on hyvin perusteltu - siis välttämätön!

Lauseita tosielämästä


Ennen lähtöä ehdin vielä kuuntelemaan Anna-Leena Härkösen haastattelun hänen uutuudestaan ValomerkkiKeskustelu polveili sujuvana ja kiinnostavana. Valomerkin päähenkilö on kirjalija, joka tuskailee ammattinsa kanssa ja miettii, onko siinä mitään järkeä.
Hän kärsii masennuksesta ja pohtii jopa, onko mitään syytä elää. 

Härkönen kertoi, että Valomerkin päähenkilön kokemuksissa on paljon hänen omia kokemuksiaan kirjailijan ammatista, johon liittyy paljon yksinäisyyttä ja paineita. Kirjailija kertoi muun muassa olevansa itse vuosi vuodelta herkempi kritiikille ja kertoi, ettei oikeastaan enää edes lue kritiikkejä. Hän kertoi myös miettineensä kirjailijan ammatin jättämistä ja kolmannen ammatin hankkimista (Härkönenhän on myös näyttelijä). Toisaalta hän tietää kuitenkin kirjoittavansa kuolemaansa saakka, sillä kirjailijan ammatti on ollut hänen haaveensa siitä asti, kun hän oppi kirjoittamaan. 

Taas kerran ihailin Härkösen sanavalmiutta ja huumoria. Hänellä on kyky kertoa vaikeistakin asioista ironian kautta. Hän myöntää suoraan, että juonen kehittäminen on hänelle erityisen vaikeaa. Hänen unelmakirjassaan ihmiset istuisivat juomassa kahvia ja kekustelisivat. Minä haluaisin lukea sen kirjan, sillä dialogin kirjoittajana Härkönen on mielestäni Suomen paras kirjailija. Hänellä on hallussaan puheen rytmi ja dialogin taju, joka hakee vertaistaan. 

Härkönen kertoikin keräävänsä lauseita tosielämästä. Hän kirjoittaa kaikki kuulemansa herkulliset lauseet tai käymiensä keskustelujen parhaat palat muistiin. Kun hän sitten kirjoittaa uutta kirjaa, hän selaa muistiinpanojaan ja kirja saattaa lähteä kehittymään uuteen suuntaan jonkin 15 vuotta sitten kuullun lauseen ympäriltä.

Härkösen haastatttelun jälkeen kotijoukot alkoivat olla kypsiä siirtymään hotellille. Niinpä kirjabloggaajankin oli aika jättää hyvästit messuhulinalle ja ryhtyä odottamaan ensi vuoden messuja. Odotellessä luetaan tietysti läjäpäin hyviä kirjoja!

Härkösen innoittamana kaivan muististani tähän loppuun erään lauseen tosielämästä. Lainaan siis ystävääni: 

"Onhan tämä aivan mieletön tapahtuma!"