tiistai 29. elokuuta 2017

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, 2. painos, 2007 (ilm. suomeksi 1983)
Alkuteos: Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 335
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haaste on lämmittänyt lukijan sydäntä tänä vuonna. Tässä on taas yksi aarre hyllystäni: Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Kirja on komeillut jo 5 vuotta TBR-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Nyt tämä aarre tuli siis vihdoin luettua. Ja kuinka siitä pidinkään!

Olen hankkinut kirjan varmaankin Hullujen päivien pokkarialesta ja haalinut muitakin Tylerin kirjoja omakseni. Minulla on ollut jo vuosia aavistus siitä, että Tyler on suosikkikirjailijoitani, vaikken ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Hullua tietysti, mutta lukiessa aavistukseni osoittautui oikeaksi: Anne Tyler kuuluu siihen samaan huippukirjailijoiden kastiin kuin Carol Shields ja Alice Munro, jotka molemmat saavat tavallisen ihmisen elämän kerrottua niin hienosti, että kaikella tuntuu olevan merkitys. Myös minun omalla arkisella elämälläni.

Tyler on ollut monet kerrat Pulitzer-palkintoehdokkaana, kuten tälläkin kirjallaan vuonna 1982. Voitto tuli vuonna 1989  teoksella Hengitysharjoituksia, joka siirtyi saman tien lukulistalleni ja saattaa jopa lämmittää hyllyäni parasta aikaa. Täytyy tarkistaa.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä, jonka äiti on selviytyjä, mutta kiukkuinen sellainen. Hän jää yksinhuoltajaksi, kun mies väsyy hänen ilottamaan tarkkuuteensa. Lapset Cody, Ezra ja Jenny kasvavat aikuisiksi, mutta kantavat jokainen yhteistä lapsuuttaan omaan kipeään tapaansa.

Kirjan rakenne on toimiva. Perheen elämää seurataan kaikkitietävän kertojan kautta, mutta näkökulma muuttuu luvusta lukuun. Se on vuorotellen kunkin perheenjäsenen oma, ja kun samasta tapahtumasta, esimerkiksi eräästä perheretkestä, kerrotaan eri silmin, siihen tulee kummasti sävyjä ja syvyyttä.

Ensimmäisessä luvussa, Yksi asia teidän olisi syytä tietää, seurataan perheen äidin, Pearlin, selviytymistä, kun mies jättää: Ei hän tasainen ihminen ollut, hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän luojan kiitos sentään paljastanut kyyneliään. Hän ei suvainnut kyyneliä. Hän oli Pearl Cody Tull, joka oli purjehtinut riemukkaasti pois Raleighista uuden miehensä rinnalla eikä taakseen vilkaissut. Edes nyt, kun seisoi siinä keittiön ikkunan ääressä ypöyksin, kireitä ja vanhentuneita kasvojaan katsellen, hän ei itkenyt. (S. 17.) Mitä tuo äidin ylpeys aiheuttaa lapsille? Äiti, joka ei koskaan itke, eikä koskaan saa kerrottua lapsille, että isä on jättänyt heidät.

Kirja ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin tästä alkuasetelmasta voisi päätellä. Ezra, joka on lempeydellän ja helppoudellaan lunastanut äidin kultapojan aseman, rakastaa ruokaa ja kutsuu perheensä uskollisesti päivällisille omaan ravintolaansa. Hän haaveilee lämmöstä ja läheisyydestä, mutta päivälliset päättyvät aina huonosti. Kun epäonnistuneista päivällisistä Koti-ikävän ravintolassa alkaa tulla tapa, lukija odottaa jo hymynkare huulillaan, mikä saa kenetkin nyt loukkantumaan.

Codysta kasvaa yritteliäs ja menevä mies, Jennystä herkkä suurperheen äiti, joka oppii kätkemään väsymyksensä naurun taakse (toisin kuin äitinsä, joka oli arvaamaton tiuskija). Perheen sisäiset suhteet ovat monimutkaisia ja raastavia, mutta kaikesta huolimatta jonkinlainen side perheenjäsenten välillä säilyy ja viimeiset päivällisetkin yllättävät lukijan.

Kaiken ylle jää leijumaan ihmisen pienuuden hyväksyminen ja hento rakkauden utu. Avuttomuus ja turhautuneisuus, jota meistä ehkä jokainen on perhesuhteissaan joskus kokenut - koska me kaikki olemme sellaisia kuin olemme, emmekä muuksi muutu -  kuuluvat kauppaan. Oppiiko sitä ketään muita ihmisiä tuntemaan niin perusteellisesti kuin omat perheenjäsenensä?



Kun kesällä luin kirjaa, meitä oli ilmeisesti muutama muukin bloggari kirjan kimpussa samanaikaisesti: ainakin Hanna bloggasi kirjasta samana päivänä, kun sain sen luettua. Muita arvioita on näissä blogeissa: Illuusioita, Luetut, lukemattomat ja Koko lailla kirjallisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 26. Sukutarina.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena



Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

perjantai 18. elokuuta 2017

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti, 2016
Alkuteos: What Alice forgot, 2010
Suomentaja: Helene Bützow
Kansi: Amor Y Casialidad / Getty Images
Sivuja: 495
Mistä sain: oma ostos (Vinhan kirjakaupasta Ruovedeltä)



Kesäkirjojeni pinoon eksyi vähän kuin vahingossa Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Olin kesäretkellä Ruovedellä ja Mäntässä ja poikkesin ystävieni kanssa Ruoveden keskustassa Vinhan kirjakauppaan, joka on myynyt kirjoja yhtäjaksoisesti 114 vuotta. Kuvitelkaa! Kirjakauppa, jossa oikeasti myydään ennen kaikkea kirjoja (ei askartelutarvikkeita, ei pelkkiä best sellereitä eikä pelkkiä pokkareita, vaan ihka oikeita kirjoja) oli niin rauhoittava kokemus, että innostuin ostamaan kirjan jos toisenkin. Moriartyn kirja lähti mukaan myös siitä syystä, että sen muoto viehättää minua. Se on pehmytkantinen, mutta kovakantisen kirjan kokoinen. Toisin sanoen sen teksti on suhteellisen isoa, mutta se on silti kevyt. Näitä haluan lisää. 

Itse asiassa kävi myös niin, että innostuin Moriartyn tyylistä. Nainen joka unohti on viihdekirja, mutta ei kuitenkin täyttä hömppää. Sen alkuasetelma on teatraalinen: Alice palaa tajuihinsa kaaduttuaan steppitunnilla kuntokeskuksessa ja on unohtanut 10 vuotta elämästään. Hän luulee olevansa raskaana ja päättömän onnellisesti rakastunut aviomieheensä Nickiin vuonna 1998. Todellinen elämäntilanne on kuitenkin kaikkea muuta. Oikeasti hänellä on kolme lasta ja riitainen avioero vireillä vuonna 2008.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Alice ja hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tunnustuskirjeitä terapeutilleen. Välillä äänen saa myös sisarusten "isoäiti", Frannie, joka kirjoittaa blogia. Hänen kauttaan kirjaan saadaan huumoria, sillä Alicen ja Elisabethin elämät eivät järin huvittavilta vaikuta. Alicen viimeiset 10 vuotta ovat tehneet hänestä suorittaja-kotiäidin, joka treenaa juoksua ja organisoi mammuttimaisia hyväntekeväisyystapahtumia. Elisabeth puolestaan kärsii lapsettomuudesta, ja hänen kirjeistään välittyy lapsettomuuden tuska niin paljaana, että huomaan itkeväni. (Eikös tämän pitänyt olla viihdettä?) Sisaret ovat myös etääntyneet toisistaan, vaikka Alicen muistoissa he jakoivat vielä kaiken.

Moriarty esittelee elämän raadollisuuden hyvin realistiseen tyyliin. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan harvoin ruuhkavuosia elävistä äideistä yhtä todellisesti kuin Moriarty tekee. Teennäisen tuntuinen alkuasetelma on vain kulissi, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen. Kun mielestä pyyhkiytyy 10 elettyä vuotta, on sydäntäraastaavaa huomata, mikä railo on unelmien ja totuuden välillä, menneen minän ja nykyisen minän välillä. Elämään on pakkautunut ristiriitoja, jotka viiltävät syvältä.

Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?

Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -,  laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)

Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.


Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).  

maanantai 14. elokuuta 2017

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin, 2017
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 243
Mistä sain kirjan: arvostelukappale kustantajalta


Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin on tämän vuoden esikoiskirjoja. Huhtala on Episodi-lehden päätoimittaja ja kustantajan sivuilla hänen teostaan kehutaan Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin henkiseksi. Nick Hornby oli suosikkikirjailijoitani 1990-2000-lukujen taitteessa, joten suositus ei ollut aivan vähäinen.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Eero, jonka elämä kolisee tyhjyyttään. Oikeaa rakkautta ei ole vielä löytynyt ja työ Jorel-yhtiössä IT Help Desk Engineerinä ei juuri tarjoa haasteita. Tosin lukijalle Jorel-yhtiön henkilöstö tarjoaa kirjan hauskimmat hetket, ja Eero tuntuu olevan toimiston tavallisin tyyppi.

Eero on hieman saamaton haahuilija, mutta symppis, sitä ei voi kiistää. Hän on harmiton heppu, joka tuntuu lähinnä seurailevan, miten muut ympärillä ovat täynnä tarmoa ja päämääriä, mutta hänelle itselleen mikään ei ole selvää.

Eeron päivät täyttyvät haaveilusta, peloista ja unista sekä tietysti muistoista, joiden kautta Eerosta muodostuu särmikkäämpi tyyppi, kuin mitä nykyisyys paljastaa. Lapsuudesta ja nuoruudesta nousee mukavia muistoja: läheisyys Simo-veljen kanssa, ystävät Raide ja Tomppa, bändiviritelmät, shakki- ja elokuvainnostus.

Eeron elämä ei lukijan näkökulmasta ole niin tyhjää, kuin mitä hän itse tuntee. Kun kuvioihin astuu Anni, alkaa lukijaakin jännittää, mitä tämä erikoinen persoona vielä tuokaan mukanaan. Annin ja Eeron suhteen etenemistä on mukava seurata. Kirjailija on saanut siihen kivaa särmää.

Huhtala kirjoittaa sujuvasti. Luin teosta nopeaan tahtiin työmatkoilla ja viihdyin hyvin Eeron elämän tarkkailijana. En kuitenkaan hurmaantunut tai palanut innosta kirjan pariin. Odotin kirjalta koko ajan, että se syvenisi tai muuttuisi vähän hauskemmaksi, mutta se jäikin vähän kuin pysäkille. Koen kuitenkin, että jotain tällaista suomalaiseen kirjallisuuteen tarvittaisiin. Tarkoitan kertomuksia ihmisistä, jotka ovat suhteellisen tavallisia, eikä heistä kerrota sarkastisesti tai nokkelasti, vaan tavallisesti. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mullistavaa, pienikin on tärkeää.



Huhtalan teoksen on ehtinyt lukea jo Kirjakko ruispellossa. Kirja sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtiin 11. Jonkin muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja ja 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

lauantai 12. elokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian MacEwan: Pähkinänkuori, 2017
Alkuteos: Nutshell, 2016
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Jonathan Gray
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos


Ian McEwanin uutuus on aina tapaus. Kun tarttuu tämän brittikirjailijan teokseen, voi olla varma siitä, että laatu on hyvää ja aina saa pohdittavaa. Niin käy Pähkinänkuorenkin kanssa.

Etukäteen en ollut järin innoissani kirjan asetelmasta, jossa kertojana on syntymätön lapsi äitinsä kohdussa. Eikö tämä kuulosta sadulta? Voiko kohdusta käsin syntyä vakavasti otettavaa kerrontaa? Voihan sieltä. Vaikka ei tämä oikeastaan ole vakavaa kuin pinnan alla.

McEwanin innoittajana on ollut Shakespearen Hamlet, maailman tunnetuin näytelmä, jossa pohditaan koston oikeutusta ja olemassaolon tarkoitusta ylipäänsä. Ei mitään kevyitä teemoja, mutta teemoja, joiden kanssa myös syntymättömät vauvat joutuvat ennemmin tai myöhemmin painimaan. Tämä vauva jo ennemmin.

Pähkinänkuoren henkilöasetelma on uskollinen Hamletille: on poika (tosin vielä syntymätön) ja on petollinen äiti ja petollinen setä, on isän murha. Kuuluisan monologin mukaisesti tämänkin teoksen Hamlet näkee kuolemassa vapautuksen maailman pahuudesta, vaikka ei siis ole vielä syntynytkään.

Pähkinänkuori on erikoinen keitos salajuonen punontaa, rappiota, älykästä pohdintaa ja pientä jännitystäkin. Vauva kertoo, että on saanut ajatuksensa ja tietonsa maailmasta kuuntelemalla äitinsä kanssa podcasteja. Tietoa on kertynyt paljon, ehkäpä liikaakin, ja poika huomaa pian, että äidillä ja sedällä on jotain tekeillä.

Ympäristöstä huokuu rappio. Odottava äiti asuu lontoolaisessa, rapistuneessa arvorakennuksessa, joka on isän omistuksessa. Vanhempien suhde on katkolla, koska äiti on rakastunut isän veljeen ja isä on suhteen ja rikastumisen tiellä. Äiti kasvattaa mahaa, jättää roskat lojumaan lattialle ja keskittyy viininjuontiin ja pettämiseen. Isä runoilee ja rakastaa äitiä. Äiti on tietysti syntisen kaunis.

Tähän rappion tilaan Ian McEwan istuttaa mainiota, vaikka synkkää huumoria. Vauva pohtii maailman menoa ja ihmisten julmuutta ja hänellä on pikkuvanhoja ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Hänellä on omat suosikkiviininsä ja hän osoittautuu muun muassa perinteisen runouden ystäväksi: Yleensä nykyrunous jättää minut kylmäksi. Se on liian minäkeskeistä, muihin ihmisiin suhtaudutaan liian yliolkaisesti, säkeet ovat liian lyhyitä ja niissä on liikaa valitusta. Sen sijaan John Keats ja Wilfred Owen ovat lämpöisiä  kuin veljen syleily. (S. 22.)

Vauvan ajatuksenjuoksu on selkeää seurattavaa ja hänen suullaan Ian McEwan lausuilee erinäisiä totuuksia maailman nykytilasta. Vauvasta kehittyykin ihastuttava maailmanparantaja, vaikka hän ajoittain innostuukin liioittelemaan ja viljelemään mustaa huumoria: Tiedetään. Sarkasmi ei sovi syntymättömille. (S. 151.)

Pähkinänkuori ei noussut suosikki-McEwanikseni, vaikka epäilyttävä alkuasetelma toimii. Sovitus ja Lauantai ovat sen luokan kirjoja, ettei niitä ehkä ylitä kirjailija itsekään. Mutta kyllä tämä on loisteliasta kirjallisuutta. Uutuudessaan McEwan selvästikin irrottelee ja leikittelee, ryöpyttää ja saarnaakin. Kaikki on puettu sujuvaan ja varmaan tyyliin, joka Juhani Lindholmin suomennoksessa välittyy lukijalle vakuuttavasti.

Loppua kohti meno vaan kiihtyy ja kaikki päättyy - ei kuolemaan, vaan tietysti syntymään. Kerronta säilyttää tyylinsä loppuun asti ja Pähkinänkuoresta paljastuu lukunautinto.


Pähkinänkuori on luettu jo useissa blogeissa. Linkitän tässä Kulttuuri kukoistaa -blogiin, jossa on kattava lista muistakin blogeista. Lisäksi kirja on luettu ainakin blogeissa Kirja hyllyssä, Yöpöydällä ja Kirjanurkkaus. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, mutta se sopisi erinomaisesti myös kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

torstai 10. elokuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmikuu. Valkea kuu. Pieni kuu. Kaksikymmentäkahdeksan paljetinvälkehtivää päivää.
       Ada kuin pieni taivas.
       Ada kuin paljastettu aarre. (S. 119.)

Ada rakastuu Juuli Niemen nuortenromaanissa Et kävele yksin. Rakkaus tulee, kuten rakkaus aina tulee - yllättäen. Sen jälkeen elämän täyttää Egzon.

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin herkkää rakkauden kuvausta, kuin Juuli Niemen teoksessa on. Nuorten rakkaus on kuplivaa ja viiltävää. Siinä on kaikki se sydämeenkäyvä roso, jonka omasta ensirakkaudestaan muistaa. Kun tekee kipeää ja leijuu seitsemännessä taivaassa yhtä aikaa. Yksi katse merkitsee koko elamää ja yksi sana voi murskata kaiken. Rakkaus on vahvaa ja haurasta yhtä aikaa. Minua rakastetaan, mutta miten minun pitäisi olla. Kuka minä olen?

Juuli Niemi luo Adasta ja Egzonista elävät persoonat. Ada on yksinhuoltajaäidin kasvattama, suloinen tyttö ja Egzon on kosovolaisen pakolaisperheen totinen prinssi. Ada etsii itseään ja olemistaan, Egzon joutuu jo ottamaan vastuuta. Näitten nuorten rakkaus ei ole pelkkää iloa, vaikka se täyttää heidän ajatuksensa kokonaan.

Niemen käyttämä kieli on kaunista ja totta. Nuorten ajatukset lähtevät lentoon, pyörivät kehää  ja räjähtelevät sinne tänne. Epävarmuus ja uhmakkuus kulkevat käsi kädessä. Kauniisti kirjassa on kuvattu myös Adan ja äidin suhde, joka on läheinen ja siksi myös haavoittuvainen. He ovat olleet toisillensa kaikki kaikessa, mutta Adan nuoruus ei jätä kumpaakaan entiselleen.

Et kävele yksin sukeltaa uskottavasti nuorten elämään, joka on raadollinen ja julmakin kaikessa esittämisessään ja etsinnässään. Siitä huolimatta nuorilla on polttava tarve kauneuteen. Ada löytää sitä kirjoittamisesta ja Egzon piirtämisestä. Oma sisin on löytymässä. Kaiken kaikkiaan Et kävele yksin rohkaisee nuoria etsimään rehellistä, omaa elämää.

Niemen teos on kaunokirjallisesti hieno, paikoin suorastaan runollinen, mutta silti aito. Se tulee lukijaa lähelle ja kertoo nuoren rakkauden tarinan kunnioittavasti. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää lukijalle täydennettävää. Se ei saarnaa, eikä tuomitse ketään.

Niemi on omistanut kirjansa Seitalle, liian nuorena menehtyneelle ystävälleen ja kollegalleen. Seita Vuorelan Lumi ilmestyi myös viime vuonna ja on tunnelmaltaan ja teemoiltaan hyvin samantyyppien. Sekin oli Finlandia Junior -ehdokkaana. Tällaisia nuortenkirjoja toivoisin lisää.


Kirja on luettu myös Kannesta kanteen -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, Luetaanko tämä?-blogissaTuijata.Kulttuuripohdinnoissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjasähkökäyrässä, Kirjakko ruispellossa -blogissa, DysphoriassaYhdessä pienessä lukupäiväkirjassa ja Kirja hyllyssä -blogissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.