keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 184
mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tuulien venyttämät untuvapilvet kurottautuvat pitkinä nauhoina horisonttiin. Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä. (S. 157.)

En malttaisi minäkään lähteä Firenzestä mihinkään, varsinkin kun oppaana on Ellen Thesleff - vaikkakin vain fiktiivisesti. Pirkko Soininen on kirjoittanut Ellen Thesleffin (1869 - 1954) fiktiiviset päiväkirjat tämän Firenzen-ajoilta, ja kutsuu lukijan mukaan 1800-1900-luvun taitteen Firenzeen, Arno-joen rannoille maalaamaan ja istumaan iltoja kaupungissa majailevien kansainvälisten taidepiirien seurassa.

Ellen on romaani, mutta hyvin todellisen tuntuinen päiväkirjamuodossaan. Thesleff asui Firenzessä useita talvia ja lyhyempiäkin ajanjaksoja 45 vuoden aikana, vuosina 1894 - 1939. Soininen on rajannut päiväkirjamerkinnät ainoastaan Firenzeen, johon Thesleff palasi vuosi toisensa jälkeen sukulaistensa kanssa tai yksin. Siellä hän maalasi, näki nälkää ja joi viiniä sekä rakasti englantilaista teatterimiestä.

Ensimmäiset matkat vuosina 1894 - 1896 ovat vielä nuoruuden hurmiossa ja huolettomuudessa elettyjä seikkailuja. Niistä välittyy Firenzen kansainvälinen ja innostava tunnelma, johon nuoret taiteilijat tempautuvat mukaan. Matkoja tulee kuitenkin lisää, ja vähitellen taiteilijan oma ääni ja intohimo taiteeseen vahvistuvat ja samalla Firenzestä tulee taiteilijan toinen koti. Kotimaassa säilyy Ruoveden Murolee, johon Thesleff ajoittain kaipaa Firenzestä.

Thesleffin elämän täyttää taide. Hän ei perusta omaa perhettä, mutta säilyttää kuitenkin läpi elämänsä hyvin kiinteät perhesuhteet, jotka on vangittu myös näihin fiktiivisiin päiväkirjoihin. Varsinkin Gerda-sisko - keramiikkataiteilija ja lääkintävoimistelija - on Ellenin arjen tuki ja turva, ja tulee myös lukijalle tutuksi.

Elleniä lukiessa mieleeni nousee vahvasti toissavuoden Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän loistava päiväkirjaromaani, Akvarelleja Engelin kaupungista. Se on ehkä liiankin tuoreessa muistissani, koska alan heti Ellenin ensi sivuilta odottaa järisyttävää lukukokemusta - onhan kirjailijana nytkin runoilija. Pirkko Soinisen runokokoelma Avataan siiven alta vakuutti minut hänen taidoistaan viime syksynä. Ellen ei kuitenkaan syvene sellaiskesi sielun tutkielmaksi, kuin Viikilän päiväkirjaromaani. Ehkä se johtuu siitä, että Firenzen ajat eivät muodosta syvenevää jatkumoa, vaan jäävät enemmänkin matkapäiväkirjoiksi. Paljon elämää jää kertomatta.

Ellen on helppolukuinen, ja sen sivut suorastaan lentävät. Tästä seuraa kuitenkin tunne, että teos kiiruhtaa kohti loppuaan. Vuosikymmenet melkein juostaan läpi, ja vaikka pidin romaanista paljon, odotin koko ajan vielä syvällisempää taiteen kokemista, luomisen tuskaa ja identiteettipohdintoja. Niitä välillä väläytettiin, mutta olisin kaivannuut niitä lisää. Viimeiset Firenzen-matkat ovat hyvin täyden tuntuisia, haikeita ja kauniita: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus. (S. 183.)

Soinisen luoma Ellen Thesleff on ihastuttavan vahva persoona. Tunsin lukiessani taitelijan siveltimen hipaisut ja Firenzen tunnelman. Googletin Thesleffin maalauksia ja ystäviä, Firenzen taideaarteita ja taiteilijan perhekuvia. Jäin ihailemaan erityisesti Thesleffin horjumatonta taiteilijakutsumusta ja rohkeutta elää boheemia taiteilijaelämää aikana, jolloin naisten olisi pitänyt pysyä kotona ja perustaa perhe: Miksi naiset eivät saisi olla kulmikkaita, suorasanaisia, villejä ja pidäkkeettömiä? Miksi miehille sallitaan niin paljon sellaista, mitä ei sallita naisille? Miksi aviomies on vaimonsa holhooja ja edusmies kaikissa mahdollisissa asioissa? Mikseivät miehet kehrää, leivo, pane olutta, kaitse lapsia, luuttua ja hoida karjaa, mutta naiset kelpaavat avuksi heinätöihin, kaskenpolttoon ja ojien kaivuuseen? Miksi miehiset ominaisuudet ovat hyveitä ja naiselliset eivät? Siinä missä miesten taide on voimakasta, syvällistä, rehellistä ja persoonallista, on naisten taide teennäistä, pinnallista, epäitsenäistä ja avutonta. Ja kun kriitikko ihastuu naismaalarin työhön, hän kuvaa sitä mieheyteen liitetyillä käsitteillä. (S. 133.)

En olisi halunnut kirjan loppuvan, vaan jäin kaipaamaan täytettä aukkoihin, joita Firenzen-päiväkirjoihin jäi: Millaista oli Ellen Thesleffin elämä Muroleessa? Oliko maalaaminen hänelle aina näin selvää kuin fiktiivisissä päiväkirjoissa tuntuu olevan? Miten aikalaiset suhtautuivat hänen Firenzen maalauksiinsa? Haluan tietää lisää. Taidankin seuraavaksi tarttua viime vuonna ilmestyneeseen, Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamaan Ellen Thesleffin taiteilijelämäkertaan Minä maalaan kuin jumala.

Ajan- ja paikankuvana Soinisen teos toimii niin vaikuttavasti, että haluaisin heti hypätä aikakoneella vuoden 1894 Firenzeen. Nykyhetki, vuosi 2018, tuntuu tylsältä ja arkiselta, liian kiireiseltä, ahneelta ja tehokkaalta.



Ellenin ovat ehättäneet lukemaan jo ainakin Leena Lumi, Lumiomenan Katja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen sovitan tämän kohtaan 48. Haluaisin olla kirjan päähenkilö.


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt, Tunne-esseitä 2017
Kustantaja: Like
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Koko Hubaran Ruskeat Tytöt on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun luin Reader why did I marry him -blogin Ompun arvion kirjasta. En tiennyt, kuka on Koko Hubara, enkä tiennyt hänen Ruskeat Tytöt -blogistaan, enkä paljon mistään muustakaan ennen sitä. Ompun arvion perusteella odotin kuitenkin mullistavaa lukukokemusta, ja sellaisen myös sain. Jotain tuli näkyvämmäksi.

Koko Hubara kirjoittaa Ruskeille Tytöille, eli hän ei kirjoita minulle, valkoiselle tytölle, ollenkaan. Se, että minä voin kirjoittaa valkoisen tytön tähän pienillä kirjaimilla, melko huolettomasti, kertoo siitä, että se on oletus, sitä ei tarvitse nostaa esiin. Jos osaisin ajatella yhtä selkeästi kuin Hubara - jonka on pakko, koska hän on Ruskea Tyttö - kirjoittaisin edes Tytön isolla alkukirjaimella. Tyttönä oleminen on positio, joka minun pitäisi tehdä näkyvämmäksi koko ajan, kuten Hubarakin tekee. Tyttö on normin - pojan ja miehen - vastapari, joka tulee aina määritellyksi vasta suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen.

Samoin Ruskea tulee aina määritellyksi suhteessa normiin, valkoisuuteen. Hubara kirjoittaa: Käytän sanaa Ruskeat kuvaamaan omaa identiteettiäni, mutta myös laajemmin synonyymina sanalle rodullistettu. - - Kun käytän sanaa Ruskeat Suomen kontekstissa, tarkoitan myös esimerkiksi Mustia ihmisiä, venäläisiä, virolaisia, itäeurooppalaisia, romaneja ja saamelaisia - kaikkia sellaisia ryhmiä, joille ei ymmärtääkseni suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi. (S. 27.)

Osaisinpa sanallistaa edes jotain siitä, mistä Hubara kirjoittaa! Hän kirjoittaa asioista, joita hän on Ruskeana Tyttönä kohdannut: näkymättömyydestä, seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutumisesta, kotimaistaan, suhteestaan kieliin, hiphopiin, kirjoittamiseen ja lukemiseen. Hän kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun mediassa tai kirjallisuudessa ei tule vastaan ketään samanlaista, koska kaikki tarinat kerrotaan valkoisesta oletuksesta: Minä en haluaisi tehdä muuta kuin lukea kirjoja, jotka kertovat minusta. Haluaisin vain ja ainoastaan löytää jotakin, mihin tarrata kiinni ollakseni olemassa. Jotakin, mikä läikähtää kun siihen koskee. Jotakin mikä sanoo, että voin olla itsestäänselvyys ja muutosagentti, obskuriteeti ja legenda, pieni jemeniläinen kirjatoukka ja Ruskea filosofi samaan aikaan. (S. 108.)

Huomaan, että olen nyt hyvin varovainen kirjoittaja, vaikka pääni on täynnä asioita. Yritän paikallistaa itseni suhteessa Hubaran kirjaan. Olen valkoinen, suomalainen tyttö. Olen ammatiltani äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, eli olen opiskellut perinteisesti hyvin valkoisia asioita - suomen kieltä ja suomen kirjallisuutta. En ole koskaan ajatellut niitä erityisen valkoisina asioina, mutta sitähän ne ovat olleet. Voin todeta tämän nyt, kun Hubaran teksti on opettanut minua katsomaan ympärilleni edes vähän tarkemmin.

Väitän myös, että kielten - vaikka vain oman äidinkielen opiskelu - on humanismin ydintä, väylä kaikkien kielten ja kaikkien ihmisten arvostamiseen. Viime vuosina olen kuitenkin lähinnä hävennyt sitä tapaa, jolla valkoiset suomalaiset suomeaan käyttävät. Tarkoitan vihapuhetta, joita some heittää silmieni eteen päivittäin. Rasistiset kommentit ja ihmisten rodullistaminen käyvät päälle, enkä ymmärrä ollenkaan, mitä täällä tapahtuu. Pahinta on, että en osaa tehdä mitään, en osaa vastata sanoihin, koska pelkään sitä vihaa.

Olin kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä Äidinkielen opettajien talvipäivillä tammikuussa. Kivimäki luennoi siellä otsikolla Väkivallan sanat, ja hän muistutti siitä tosiasiasta, että  väkivaltainen puhe muuttuu josain vaiheessa väkivaltaisiksi teoiksi. Siksi väkivaltainen puhe pitää saada loppumaan, ja paras keino sen hiljentämiseksi ovat paremmat sanat. Hyvä kielenkäyttö ja kielen hallinta lopulta sammuttaa vihapuheen. 

Hubaran sanat ovat erinomaista kieltä, parhaita sanoja. Hän kirjoittaa selkeästi ja loogisesti, paljastaa rakenteellisen rasismin ja purkaa sitä sanoillaan. Hän kirjoittaakin: Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat täydellisiä, tärkeitä, tiedostettuja - eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia (s. 26).

Hubara kirjoittaa myös kaikki haukkumasanat sellaisina, kun ne hänelle heitetään. Tyttönä olen kuullut huorittelut - ja nyt vanhempana tyttönä myös ämmittelyt - mutta olen kuullut ne ilman etuliitteitä, joita Hubara ja muut Ruskeat Tytöt joutuvat kuuntelemaan. Kirjan luettuani  kuulen ne korvissani, mutta edelleenkään minun ei tarvitse ikinä kokea niitä. Se on etuoikeus, joka minulla on valkoisena suomalaisena Suomessa.

Hubaran kirja on vaikuttava. Se tekee henkilökohtaisesta yhteiskunnallista ja yleistä. Se tekee Ruskeista Tytöistä näyvämpiä ja tarjoaa heille sanat, joista löytää itsensä: Toivon, että viimeistään tämän kirjan jälkeen tiedät, että sinulla on oikeus vaatia aivan samoja asioita kuin valkoisilla ihmisillä. Kotia, töitä, arvostusta, turvaa, tilaa, toimintakentää, tavallisuutta, osallisuutta - vaikkapa sitten jättimäistä pronssipatsasta keskelle Helsinkiä (s. 236).



Ruskeat Tytöt voitti vuoden 2017 Blogistanian Tieto -palkinnon ja sitä on luettu paljon blogeissa, Ompun blogin lisäksi esimerkiksi näissä: Kirja vieköön, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Hyönteisdokumentti, Pieni kirjasto, Luetut, lukemattomatMitä luimme kerran, Kaikkia värejä ja Elämä on ihanaa.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Anja Erämaja: Laulajan paperit

Anja Erämaja: Laulajan paperit, 2005
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 70
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


 

Tällaista runoutta suorastaan janoan! Anja Erämajan esikoisteos Laulajan paperit on humoristinen, itseironinen, koskettava ja älykäs yhtä aikaa.

Laulajan paperit koostuu proosasunoista, joissa on jopa kappalejaot. Jokaista runoa voi siis alkaa lukea kuin pientä tarinaa:

Meno

En tiedä, ehkä se menee näin. Ajan bussilla Hämeentietä, jään konservatorion kohdalla pois. Muut menevät soittokokeisiin, minä naimisiin.  - - Rakenustyömaan laidalla on muutama valmis talo, astun niistä yhteen. Nousen kolmanteen kerrokseen ja soitan ovikelloa, minulle avataan.
   Riisun kengät, takin, puseron, olen naimisissa. Tehdään spagettikastiketta, hankitaan kuplavmuoviin pakattu valokuvateos. Muovin poksauttelu on hauskaa.
   Elokuussa huomaan seisovani keskellä keittiön lattiaa.  - - Vedän sandaalit jalkaan, lähden naimisista. Sanon meneväni maauimalaan. (S. 29.)

Kaikista runoista ei synny ehjää tarinaa. Joskus jutun juoni hajoaa ja tilalle tulevat absurdit mielleyhtymät tai tarinaa häiritsevät havainnot ympäristöstä. Tajunnanvirta vie. Lukijaa naurattaa ääneen.

Runoilija-minä on laulaja, joka käy esiintymässä erilaisissa tilaisuuksissa. Laulun ja musiikin voima toistuu runoissa, ja runon minä pohtii äänensä ja olemuksensa aitoutta. Hän esiintyy, mutta millainen hän oikeasti on: mikä on pintaa, mikä todellista, millaiseen rooliin seuraavaksi pukeudutaan?

Runoista tuleekin lauluja, joista joihinkin on jopa kerrottu oikeat lukutavat (tai kenties laulutavat), esimekiksi Litistynyt korva aukeaa laskoksistaan hitaasti, ei liian tai Kahvilla 2 mitä nopeimmin. Ohjeet voi tietysti lukea myös osiksi runojen nimiä. Runojen otsikot viittaavat laulajan elämään ja esiintymisiin: Ohjelmanumero, Takahuoneessa, Sopraano ja altto, Peruukissa ja ilman, Ääni auki, Laulutunti, Iskelmän pituinen, Soittakaa uudelleen, Laulaja esittelee kaksiotaan tai Kaikki mukaan, everybody. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää esitystä. Mitä se on? Ei sitä ainakaan saa liian vakavasti ottaa.

Runokokoelman huumori muistuttaa minua Henriikka Tavin Esim. Esa -kokoelman tunelmasta, sen hersyvästä itseironiasta ja oivalluksista. Runojen minä panee itsensä likoon ja näkee itsensä välillä melko naurettavana hahmona. Mutta niinhän on oikeastaan koko elämä. En osaa nimetä suomalaisesta runoudesta yhtäkään miespuolista runoilijaa, joka vastaavalla tavalla saisi runouden kukkimaan huumoria. Esimekriksi Erämäjän runo Kovaa teetä, ripset laatikosta yrittää etsiä vastausta kysymykseen mikä minä olen:
Luulevat mieheksi kun oikein laittaudun, tälläydyn ja ehostan itseni, paneudun naamaani peilin edessä. Tukkaa kun pöyhin ja kierrän, transuna pitävät. Että mies näin puhkeaa kukkaan. Olkoonkin että yletyn hattuhyllylle ja kengännumeroni on 43 (Jeesuksellakin muuten, sitä on tutkittu), nainen tässä valmistautuu töihin, laulamaan lainakappaleita, kiertelemään pannu kädessä pöydästä pöytään.- -  (S. 17.)

Kaikki ei suju aina tyylipuhtaasti. Olin pudota penkiltä nauraessani, kun runossa Laulaja kääntyy kerrotaan, kuinka laulaja esittää syntymäpäiväjuhlissa onnittelulaulun Happy Birthday mister Reino, happy birthday to you ja kaikki mukaan! Eläköön Reino! Hienostihan se kajahtaa, mutta sankarin nimi onkin Reijo. Viisikymmentä vuotta, toistasataa vierasta, kahdensadan kilowatin kaapit - kauan eläköön Reino. (S. 20.)

Vähintään yhtä hillitöntä on meno runossa Kaikki mukaan, everybody, jossa gospelhenkinen meno  tarttuu lukijaankin - ja toivottavasti myös runon senioriyleisöön. Ainakin minulle tässä esitettävästä biisistä tuli korvamato, johon yhdistyvät mielessäni nyt kaikenlaiset koreografiat:
Huojun huojumme, se kuuluu asiaan. Hesekiel yhdisti kuivat luut, kuulkaa Herran sanaa. Varvasluu liittyy pöytäluuhun, pöytäluu liittyy kantaluuhun. - - 
       Läiskimme käsiä yhteen, kunto kasvaa, kulkaa Herran sanaa. Naiset lauteille ja perunat kellariin. Nyt näytetään seniorikansalaisille, missä mennään, nyt synnytetään! - - 
       Pääkallo irtoaa kaularangasta, lonkkaluu reisiluusta. Leppänen ottaa oktaavin alempaa. Auto hautautuu lumeen, talous notkahtaa, ja minä, teen kuin teenkin spagaatin, toinen jalka Nebraskassa, toinen Vladivostokissa. Tämä on kansainvälinen kappale. (S. 67.)

Elina Warstan kansi on piste i:n päälle tässä kokoelmassa. Laulaja on siinä, hymy huulillaan ja irtoripset räpsymässä. Kannesta voi päätellä, että kokoelmassa suhtaudutaan elämään hymyillen, mutta toisaalta silmiä ei näy, kaikkea ei näy ulospäin. Hymy on vain esiintyjän hymy. Kokoelma kertoo, mitä irtoripsien takana tapahtuu.

Laulajan paperien innoittamana hain kirjastosta luettavaksi Anja Erämajan uudemmat kokoelmat Töölönlahti ja Ehkä liitoittelen vähän. Runoilija kipusi saman tien lempirunoilijoideni kärkeen.



Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa kirja sopii tietysti kohtaan 2. Kotimainen runokirja. Osallistun teoksella myös Ompun runohaasteeseen. (Luin kirjan jo viime vuoden runohaasteeseen, mutta blogijono on sen verran korkea, että ehdin blogata tästä vasta nyt.)

perjantai 9. helmikuuta 2018

Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Holmström: Sielujen saari, 2017
Alkuteos: Själarnas ö, 2017
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 365
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi (s. 50).

Johanna Holmströmin Sielujen saari sijoittuu Selin saarelle. Saari on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa, kun sen ainutlaatuista historiaa on tutkittu. Paikka, joka on aikoinaan ollut spitaalisten eristyspaikka ja jossa on sittemmin toiminut sielultaan sairaiden naisten sairaala, on miljöönä kammottava ja kiehtova yhtä aikaa.

Luin jo viime keväänä Seilille sijoittuvan Katja Kallion Yön kantajan, joka kertoo levottoman Amandan elämäntarinan.  Arviooni liitin myös kuvia Seililtä, jossa vierailin kesällä 2016. Paikka on siis tuoreessa muistissani ja piirtyi silmieni eteen koko kauneudessaan nytkin, kun luin Holmströmin kirjaa.

Sielujen saari on kerronnaltaan hyvin samantapainen kuin Yön kantaja. Molemmissa kirjoissa naisten elämät on kerrottu realistisesti ja elävästi, ja heidän mielensä mutkiin pääsee hyvin sisälle. Ongelmani onkin nyt siinä, että olen liittänyt kirjat niin vahvasti yhteen, etten osaa niitä oikein erottaa - on kuin olisin lukenut yhden ja saman kirjan. Toisaalta voin sanoa, että olen nyt lukenut kaksi hienoa kaunokirjallista teosta Seilin saaren naisten kohtaloista.

Sielujen saaren päähenkilöinä ovat potilaat Kristina ja Elli sekä hoitaja Sigrid. Kristinan tarina alkaa 1890-luvulta ja Ellin tarina 1930-luvulta. Sigrid hoitaa heitä molempia kutsumuksesta ja taidolla. Vaikka hän on tavallista lempeämpi hoitaja, eivät kaikki kirjassa esitellyt hoitotoimet kovin inhimillisiltä tunnu. Naisten heikko yhteiskunnallinen asema tulee vastaan sekä nöyryyttävinä hoitoina että kummallisina diagnooseina.

Vaikuttavimmaksi koin Kristinan elämänvaiheet. En muista, milloin olisin ollut yhtä lailla pakahtumaisillani tekstistä, kun Kristinan tragediasta lukiessani. En meinannut pystyä kääntämään sivuja, ja itku kuristi kurkkua koko ajan.

Ellin tarina jäi etäisemmäksi, vaikka oli taiten kerrottu sekin. Sigridin tarina puolestaan muistuttaa siitä, kuinka pienestä on kiinni, ollanko mielisaraalassa potilaana vai hoitajana. Elämällä on tapana paiskata ihmisen eteen kaikenlaista mieltä järkyttävää.

Kristinan tragedian lisäksi naisten kaipuu äidin turvaan on raastavaa luettavaa. Äidin syli olisi ainoa paikka, jossa nämä muusta maailmasta eristetyt naiset saisivat lohtua.
Äiti on tullut. Äiti on todellakin siinä. Ja nyt hän hymyilee, sen hän osaa vieläkin, ja sormenpäät liukuvat äidin poskien yli kaulalle, hiuksille... kunnes äiti heilauttaa hänen kätensä loitommalle ja silmiin tulee ärtynyt katse, jonka Elli niin hyvin muistaa.
   "Rakas lapsi, lopeta nyt jo..."
   Äiti huokaa. (S. 79.)

Jaana Nikula on tehnyt taitavaa työtä kirjan suomentajana. Teksti etenee kirkkaana ja on kaikin puolin luontevaa luettavaa. Kirjailija Johanna Holmström on kertonut uskottavat ja koskettavat tarinat naisistaan ja pitää omalta osaltaan huolen siitä, että Seilin synkkää historiaa ja sen naisia ei unohdeta.



Teos on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssäTuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin, Usva ja Kirjaluotsi. Kirjaluotsi toivoo samaa kuin minäkin, ettei Sielujen saari jäisi vähemmälle huomiolla kuin Yön kantaja. Minä en ainakaan osaa panna näitä Seili-kirjoja paremmuusjärjestykseen, vaan toivon molemmille paljon lukijoita.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen sijoitan tämän samaan kohtaan kuin Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V, eli 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Matti Rönkä: Yyteet

Matti Rönkä: Yyteet, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 251
Mistä sain kirjan: oma ostos


Matti Rönkä on suomalainen kirjailija, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut ollenkaan. Nyt hänen uutuutensa Yyteet tuli valituksi lukupiirikirjaksi ja huomasin suorastaan ahmivani sitä. Teksti oli nopealukuista ja kirjan idea - romaani työelämän tuntemattomista sotilaista - kantoi mukavasti loppuun saakka.

Yyteet-kirjan päähenkilö on Ville Koskela, reilu ja konstailematon it-firman esimies. Hänellä on alaisinaan muun muassa sellaisia työntekijöitä, kuin hermoileva Riitta Oja, kiukkuinen Lahtinen ja yrmeä Lehto. Firman myyntimiehenä häärää muuan yritteliäs ja kiero kauppamies, Rahikainen.

Kun firman omistaja ja toimitusjohtaja Kaarna päättää siirtyä eläkkeelle, firma joutuu uuden pomon, Lammion, käskyvaltaan ja uudet tuulet alkavat puhaltaa. Kukapa ei olisi työelämässä kokenut tätä: Käytävän seinille oli saman tien teipattu isoja julisteita, joissa kuvailtiin uusia ryhmiä ja prosessien kulkua. Plakaattien vieressä oli isoja arkkeja ja pikkupöydillä keltaisia muistilappuja ja kyniä. Seinälehtiin oli tarkoitus kirjata kysymyksiä ja parannusehdotuksia ja merkata oletettuja kipupisteitä. Niitä sitten purettaisiin työpajoissa, reaktioryhmissä ja kehitystelakoissa. (S. 54)

Kun työpaikalla aletaan puhua yltiöpositiiviseen sävyyn muutoksesta mahdollisuutena, voi olla aivan varma, että kohta tekee kipeää. Niinpä näidenkin työelämän sotilaiden firmassa aloitetaan tietysti yt-neuvottelut. Kuinka firman käy? Kuka selviää naarmuitta, kuka kaatuu, kuka haavoituu? Pystyvätkö paikalle saapuvat täydennysmiehet, Rocca ja Suzy, pelastamaan firman?

Rönkä pyörittelee Tuntemattoman sotilaan perusideaa vetävästi ja raikkaasti. Tietysti tutuimmat sanonnat ja tapahtumat on säilytetty, mutta ne on siirretty varsin osuvasti nykytyöelämään. Koska olin juuri nähnyt uusimman Tuntemattoman sotilaan elokuvaversion, kaikki oli tuoreena mielessäni ja sivut kääntyilivät nopsasti ja huomasin hymähteleväni hyväksyvästi lukiessani.

Kirja ei varsinaisesti ole mukavuusalueellani, sillä maailma, jossa liikutaan - pieni it-firma ja sen keikkuminen raa'an markkinatalouden aalloilla - kuulostaa äkkiseltään liian miehiseltä meningiltä. Myös kirjailijan käyttämät päälausevirkkeet (tai jopa yhden sanan mittaiset virkkeet) alkoivat jossain vaiheessa tökkiä, vaikka tietyllä tavalla heijastelivatkin miehistä murahtelua tai yrittivät vakuuttaa dynaamisesta strategiasta. Pakko on silti myöntää, että kokonaisuutena kirja teki vaikutuksen.

Erityisesti ihastuin Vanhalaan, joka laukoo sanaleikkejään ja puujalkavitsejään  kerrassaan vastustamattomaan tyyliin. Hänen hihityksensä sulatti sydämeni. Niin, ja voiko Ville Koskelasta olla pitämättä?

Lukupiiriläisille - joista suurin osa on julkisen sektorin tuntemattomia sotilaita - kirja tarjosi aimo annoksen yrityselämän sanastoa ja kvartaalitalouden lainalaisuuksia. Arviot teoksesta olivat hyvin positiivisia, varsinkin, kun kirja innosti meitä siteeraamaan Tuntematonta ja vertaamaan kirjaa myös uuteen elokuvaan. Keskustelu oli vilkasta ja innostunutta, ja lukupiirin sympatiat jäivät ehdottomasti kaikkien tuntemattomien sotilaiden puolelle.



Blogeissa teosta on luettu jonkin verran: Kulttuuri kukoistaa, Tuntematon lukija, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Tarukirja. Kirsin Book Clubissa  kirja on myös ollut lukupiirikirjana - suosittelen lukemaan blogiarvion. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin  17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa ja 27. Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta (ei kylläkään pääasiana).

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian parhaat kirjat - näin äänestän


Blogistanian-äänestyksen logot: Marja-Leena Liipo









On taas aika osallistua perinteiseen Blogistanian parhaat kirjat -äänestykseen. Tänä vuonna äänestän kahdessa kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa ja Blogistanian Globaliassa. Blogistanian Finlandiaa emännöi Hurja hassu lukija ja Blogistanian Globaliaa Oksan hyllyltä -blogi.

Lisäksi Blogistanian Kuopusta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi ja Blogistanian Tietoa Hannan kirjokansi, mutta näihin äänestyksiin en voi osallistua, koska olen lukenut hyvin vähän viime vuonna ilmestyneitä lasten- tai nuortenkirjoja saati tietokirjoja (en varmaan yhtäkään). Äänestystulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2.2018.


Blogistanian Finlandia -valintani: 



1. Juha Hurme: Niemi    3 p.

Hurme nostaa historiasta esiin hauskoja tapahtumia, sattumia ja kummallisuuksia siihen tahtiin, että päätä pyörryttää. Tietoa tulee tuutin täydeltä, mutta silti kirjan sivut kääntyilevat tiuhaan eikä tekstiin väsy. Hurmeen kirjoitustyyli on vetävää. Paitsi kommentointia, hän käyttää 
muutenkin värikästä kieltä.
 





2. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa       2 p.



Lukukokemuksena kirja oli vaikuttava ja paljas. Se on vahvaa kaunokirjallisuutta, joka lause lauseelta ja sivu sivulta hahmottaa menetyksen karttaa ja jättää sen myös lukijan omaksi.










3. Petri Tamminen: Suomen historia     1 p.

Suurista tapahtumista voi kertoa pienesti. Poliittiiset mullistukset, sodat ja suurmiehet piirtävät historian ääriviivat ja niiden sisään mahtuu jokaisen suvun ja jokaisen ihmisen oma tarina.








Blogistanian Globalia -valintani:


1. Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö       3 p. 



Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?





2. Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha      2 p.




Hilary Mantelin novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha edustaa sellaista laatukirjallisuutta, että lukijana tunnen itseni hemmotelluksi. Jokainen kokoelman 11 novellista on ristiriitoja ja vaihtuvia tunnelmia täynnä, ja niissä on yllätyksiä, jotka pitävät lukijan vireänä. On turha etsiä hyvää ja pahaa, minkäänlaista mustavalkoista maailmaa näistä novelleista. Sen sijaan on pakko pidätellä hengitystään useampaan otteeseen.



3. Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Napoli-sarjan toinen osa)     1 p.  


Sarjan viehätys on juuri siinä, miten tytöt kasvavat ja heräävät yhteiskunnalliseen tietoisuuteen patriarkaalisen yhteisön keskellä ja kuinka paljon perhekeskeinen kulttuuri ja perheiden väliset riippuvuussuhteet heidän elämäänsä ohjailevat. Raha ja toimeentulo, macho-kulttuuri, perheen kunnia ja velvollisuudet rakentavat naisten ympärille vankilan, jossa on vaikea elää. 





Sitten ei kuin jännittämään äänestystuloksia!

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo, 2007 (1935, julk.1963)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 577
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Noustuaan sanoi Lea itselleen usein: "Tänä päivänä ei mitään pahaa, jos voin sen estää." Mutta hän ei pystynyt estämään. Sen määräsivät hänen ulkopuolellaan olevat seikat. Pahaa tulvi kuin suurissa tulivuorenpurkauksissa laavaa, joka peittää alleen kaiken. Sitä oli ilma täynnä, sitä huokui kaikkialta, sitä hengitti sisäänsä kuin myrkkykaasua ja se sai sydämenlyönnit kiihkeiksi, koko ihminen oli kuin sen läpitunkema. (S. 298.)

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo kertoo Lea ja Eero Markun avioliitosta. Takakansi lupaa, että teos on kriittinen avioliittoromaani, mutta kriittinen on mielestäni lievä ilmaus, sillä kirja on kauhuavioliittoromaani - mitä muuta on väkivaltainen avioliitto kuin silkkaa kauhua? Älkää tulko väittämään, että kyse on rakkaudesta.

Tunnustaudun Jotuni-faniksi. Suomen kirjallisuuden opiskelijana luin hänen rohkeat ja terävät novellikokoelmansa Suhteita, Rakkautta ja Kun on tunteet. Niissä on tarkkoja huomioita naisen yhteiskunnallisesta asemasta 1900-luvun alussa ja heidän mahdollisuuksistaan rakkauden pelikentillä. Novelleissa naiset kyllä yrittävät pelata, mutta yleensä he häviävät. Mitään miellyttäviä tyyppejä Jotunin kuvaamat naiset eivät suinkaan kaikki ole, vaan heidätkin kuvataan välillä julmina ja piittaamattomina oman edun tavoittelijoina.

Jotunin sarkastiset näytelmät sen kuin korostavat asetelmaa, jossa puhtaalla rakkaudella ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai avioliiton kanssa. Miehen kylkiluu, Tohvelisankarin rouva ja Kultainen vasikka kertovat karua tarinaa ihmisten ahneudesta, vaikka komedioita ovatkin. Rakkaus näyttäytyy niissä lähinnä kaupankäyntinä. Jotunin pienoisromaani Arkielämää on puolestaan hallittua ja hienoa kaunokirjallisuutta, kerronnaltaan moderni teos.

Miten Huojuva talo sijoittuu Jotunin tuotannossa? Se on teoksena täysosuma, enkä ihmettele yhtään, että se on nostettu Jotunin pääteokseksi. En muista pitkään aikaan lukeneeni näin koukuttavaa ja rakenteeltaan täydellistä kirjaa. Se etenee vääjäämättömästi kohti kauheuksia, joiden väliin se ujuttaa piinaavia keskusteluja. Väkivalta ei jää pääasiaksi, vaan aviopuolisoiden käymä dialogi ja Lean analyyttiset pohdinnat luotaavat ihmisenä olemisen perustaa, naisen asemaa, äitiyttä, ihmisissä olevaa hyvää ja pahaa sekä oikeutta vapauteen - josta muodostuu aviomiehen kornilta kuulostava pääargumentti. Vapautensa nimissä hän saa mitätöidä, lyödä ja pettää ja kadota perheen arjesta töihinsä, suhteisiinsa ja alkoholiin.

Eeron ja Lean henkisen taantumisen kuvauksena kirja on uskottava. Siinä missä Eeron pahuus paljastuu ja syvenee pikkuhiljaa, Lean masentuminen ja lamaantuminen imaisevat lukijan pauloihinsa. Puolisoiden käymät keskustelut, joiden sävyn muutoksia vaimo yrittää ennakoida, ovat hyytävää luettavaa sairaan mielen toiminnasta. Mies on ihmisraunio ja vaatii vaimoltaan milloin myötätuntoa, milloin ymmärrystä, milloin alamaisuutta. Sinä olet minun, hän muistuttaa. Lean elämän vastapainona seurataan hänen hemmotellun ja villin Toini-sisarensa itsenäistä elämää - Toini on niin vapaa kuin nainen voi olla, mutta onko hänkään onnellinen.

Kirjailija otti teoksellaan osaa romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kilpailevansa vain voitosta. Kun romaani sitten sijoittui kilpailussa toiseksi, Jotuni kielsi sen julkaisemisen, ja se julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1963. Teoksen henkilöt ovat tunnistettavia: Eero Markussa tunnistettiin Maria Jotunin aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, ja Lea oli tietysti Jotuni itse. Kohu oli valmis, eikä ole vieläkään laantunut.

Miksi Lea ei jätä Eeroa? Tämän kysymyksen esittää nykyajan nainen ja sitä kysyvät myös teoksessa 30-luvun naiset. Naisen aseman rajat tulevat kirjassa selviksi. Taloudellinen riippuvuus miehen tuloista nöyryyttää naisen anelijaksi, ja jatkuva pelko kuluttaa ja vie vaimon voimat. Kodin ilmapiiri karkottaa kaikki ihmiset perheen ympäriltä, ja vaimo jää yksin. Jäljelle jää primitiivinen äidinvaisto, joka käskee hankkimaan lapsille ruokaa. Se vaisto rakentaa Lean ympärille vankilan muurit:  Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvaisuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi. (S. 238.)

Kirjan loppu ei täysin vastaa kirjan muita kaunokirjallisia ansioita, mutta täytyyhän taideteokseen jokin särö jäädä. Kokonaisuus on vaikuttava ja unohtumaton. Kun vielä muistaa kirjan kirjoittamisajankohdan, eli 1930-luvun, se näyttäytyy modernina ja rohkeana, feministisenä teoksena. Se on silkkaa timanttia.




Tartuin Huojuvaan taloon Kirjabloggaajien 6. klassikkohaasteen innoittamana, sillä olen osallistunut tähän mennessä kaikkiin klassikkohaasteisiin, eikä tätäkään siis voinut jättää väliin. Tässä aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva

Huojuva talo on virunut hyllyssäni lukemattomana monta vuotta, enkä voi kuin harmitella, etten ole tätä(kään) klassikkoa aiemmin lukenut. Nappaan teoksella nyt ensimmäisen pisteen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Lisäksi Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 4 (kirjan nimessä on paikka), 9 (kirjan kansi on yksivärinen), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Huojuva talo on luettu useissa kirjablogeissa  ja linkitän tässä Kirjasähkökäyrä-blogiin, jossa blogeja on luetteloitu enemmänkin. Suosittelen myös Tampereen teatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää Huojuva talo. Siinä asetelma on käännetty niin, että avioliittotyrannin rooli on annettu naiselle ja tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Aihe ei ikävä kyllä taida koskaan vanheta.