keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Naisdekkaristien ylistystä ja eräs uusi tuttavuus - Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee, 2015
Alkuteos: Du går inte ensam, 2013
Julkaisija: Otava
Kansi: Sofia Scheutz
Sivuja: 262
Mistä sain kirjan: oma ostos







Hyvää naistenviikkoa ja hyvää nimipäivää Leena - erityisesti Leena Lehtolainen - ja Matleena!

Kirjablogien Naistenviikolla on ilmestynyt hienoja arvioita naiskirjailijoiden teoksista tai kirjoista, joissa naiseus on vahvasti esillä. (Feministin on tietysti pakko parahtaa sanaa naiskirjailija, sillä kukapa käyttäisi sanaa mieskirjailija vaikkapa Kalle Päätalosta tai Jari Tervosta. Seuraavaksi aion kuitenkin käyttää vielä kapeampaa ammattinimikettä: naisdekkaristi.  Kukahan voisi vastaavasti olla ammatiltaan miesdekkaristi? Ehkäpä esimerkiksi Reijo Mäkeen määritelmä sopisi vallan komeasti.)

Blogien Naistenviikko tuo ansaittua näkyvyyttä naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle, sillä näkyvyyttä tarvitaan edelleen. Kirjailijan ammatti on ollut miesten ammatti, ja vaikka tasa-arvoinen yhteiskunnallinen asema on tuonut ammatin myös naisten ulottuville, arvostusta ja lukijoita ei välttämättä riitä naisille yhtä paljon kuin miehille. On valitettava tosiasia, että siinä missä naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, miehet lukevat pääasiassa vain miesten kirjoittamia kirjoja.

Naisdekkaristit murtavat kuitenkin tätä perinteistä asetelmaa hyvin tehokkaasti. Heidän kirjansa myyvät hyvin ja niitä lukevat myös miehet.

Naisdekkaristien kuningatar on tietysti Agatha Christie, jonka tuotantoa lukevat edellenkin sekä naiset että miehet. Toinen yhtä tasa-arvoisesti luettu kirjailija voisi olla Enid Blyton, jonka nuortendekkareita pojat lukevat yhtä innokkaasti kuin tytötkin (tai lukivat ainakin silloin, kun lapset vielä lukivat). Nykyisin brittinaisdekkaristit ovat jääneet miesten jalkoihin, mutta ainakin Ann Cleeves ja Denise Mina jatkavat perinnettä varsin ansiokkaasti.

Sen sijaan pohjoismaisia naisdekkaristeja on nykyisin pilvin pimein, ja heidän teoksian käännetään melkoista tahtia ympäri maailman. Erityisesti iloitsen Leena Lehtolaisen kansainvälisestä menestyksestä, vaikka ruotsalaiset ja norjalaiset naisdekkaristit, kuten Anna Jansson, Camilla Läckberg tai Anne Holt lienevät maailmalla vähintään yhtä suosittuja. Näitä kaikkia dekkaristeja yhdistää se, että heidän päähenkilönsäkin ovat naisia. Voisinpa jopa kutsua heitä feministdekkaristeiksi siinä mielessä, että heidän päähenkilöittensä kautta nykynaisten arki kuvataan hyvin realistisesti vaikka rikosjuonet eivät kovin realistisia aina olisikaan. Varsinkin Leena Lehtolaisen Maria Kallio on hahmo, jonka kautta naispoliisin arki, eli miesvaltaisella alalla työskentelevän naisen arki, on kuvattu hyvin todentuntuisesti. Lisäksi Maria Kallio on äiti, joten hänen kauttaan välittyy myös työssä käyvän äidin arki.

Joillekin dekkarien lukijoille rikosjuoni on kaikki kaikessa, mutta minä vaadin erinomaiselta dekkarilta myös erinomaista henkilökuvausta, ja pohjoismaiset dekkaristit onnistuvat useimmiten tässäkin. Ranskalainen naisdekkaristi Fred Vargas onkin pohjoismaiden ulkopuolella ainut dekkaristi, jonka tuotantoon olen hurahtanut henkilökuvauksen takia. Tosin hänen päähenkilönsä on mies.

Nyt tartuin naistenviikon kunniaksi minulle ennestään tuntemattoman pohjoismaalaisen naisdekkaristin teokseen. Mari Jungstedtin nimi oli minulle kuitenkin tuttu, sillä hänen kirjojaan tuntuu olevan aina tarjolla kirjakauppojen dekkarihyllyissä. Niiden kannet ovat jääneet mieleeni, sillä ne ovat tyylikkäitä. Tämänkin uutuuden, Gotlanti-sarjan 11. osan, kansi vihjaa sekä rikokseen että sen miljööseen hienosti. Kansikuvan taustalla on uhkaavaa verenpunaista roisketta ja väritys on hieno. Kannesta voi huomata myös sen, että kirjailijan nimi myy - se on tärkeämpi kuin kirjan nimi.

"Moni kakku päältä kaunis", on kuitenkin todettava tästä dekkarista. Tai eihän tämä pelkkää silkkoa sisältä ollut, mutta on myönnettävä, että odotukseni eivät täyttyneet. Jungstedtin päähenkilö on tässä kirjassa naistenviikolle sopivasti nainen ja poliisi, Karin Jacobsson. Hän on ilmeisesti syvällinenkin ja mielenkiintoinen persoona, mutta en oikein tiedä. Henkilönä hän jää tässä kirjassa kovin ohueksi.

Henkilöitä on toki paljon muitakin. Heidän näkökulmiinsa, myös murhaajan näkökulmaan, hypellään kuin jäniksen selkään ja kukin näkökulma kestää korkeintaan kolme sivua kerrallaan. Jotta lukija ei kyllästyisi jaaritteluun, melkein koko kirja on kirjoitettu pelkillä päälauseilla ja lähes jokainen virke alkaa sanalla "hän". Olo on kuin nettiä selailisi. Kaiken kukkuraksi arvasin murhaajan kirjan puolivälissä, ennen kuin murha oli edes tapahtunut.

Joka yksin kulkee on kuitenkin muutamassa kohdin onnistunutkin. Se on nimittäin sähäkkyydessään suhteellisen koukuttava, kuten hyvän dekkarin kuuluu olla. Siinä on myös yksi mielenkiintoinen persoona, Karinin työkaveri Anders Knutas, johon vähän taisin jopa ihastua. Knutas on ilmeisesti ollut aikaisemmissa Gotlanti-sarjan kirjoissa vahvempi päähenkilö kuin Karin, ja vaikka hän on tässä kirjassa hiukan sivussa juonesta, hän on niin sympaattinen (hyvin wallandermainen hahmo), että häneen tutustuisin mielelläni vaikkapa ihan tosielämässä.

Kirja aiheutti paitsi ihastumisen myös matkakuumeen. Lähtisin nimittäin Gotlantiin vaikka heti. Miljöö on kuvattu hyvin viitteellisesti, mutta siitä huolimatta meri ja keskiaikainen kaupunki valtaavat mielen. Sekin on myönnettävä, että kahden kypsään ikään ehtineen ihmisen rakkaus on harvoin kuvattu yhtä herkästi kuin tässä kirjassa.

Olisin niin mielelläni höpötellyt tässä pohjoismaisten dekkarien yhteiskunnallisesta tarkkanäköisyydestä, syvällisestä henkilökuvauksesta sekä realistisesta arjen kuvaamisesta. Nyt joudun kiittelemään kauniista kannesta, mukiinmenevästä juonesta ja muutamasta kauniista hetkestä. En aio lukea Jungstedtin kirjoja enempää, (ellei minulle iske hirmuinen ikävä Knutasta), mutta kuittaan kuitenkin uuden kirjailijatuttavuuden HelMetin Kirjan vuosi - lukuhaasteeseen (kohta 1). Tuttavuus jäi lyhyeksi, mutta luulen, että Jungstedt ei yhtä naislukijaa kaipaa. Iloitsen hänen menestyksestään, kuten iloitsen kaikkien naiskirjailijoiden menestyksestä. Kaikki Virginia Woolfin Oman huoneen lukeneet ymmärtävät tämän ilon.


Jungstedtin uutuus on luettu ainakin näissä blogeissa: Eksynyt kirjojen maailmaan, Kirjojen pauloissa, Lukutoukan ruokalista ja Lukujonossa.

15 kommenttia:

  1. Nimikäännös on vähän niinkuin päinvastainen. Et kulje yksin olisi suora käännös, mutta sille on varmaan sitten selityksensä. Hauskaa että voisit seurata erikseen sivuhenkilö Knutasta vaikka et kirjailijaa muuten :)
    Olin nuorena tyttönä ihastunut Hiljaa virtaa Don -romaanin päähenkilöön ja hyvin pettynyt kun näin elokuvan. Maailmani ei ihan romahtanut, mutta melkein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin minäkin tuota nimen käännöstä, mutta luulen, että alkuperäinen Du går inte ensam on ruotsalaisesta virrestä ja liittyy juoneen siten, että suomalaista vastaavaa ei ole löytynyt. Joka yksin kulkee sopii myös nimeksi ihan ok.

      Knutas teki vaikutuksen, todellakin. Hänessä oli syvyyttä ja rauhaa. Kyllä näitä romaanihenkilöihin ihastumisia tapahtuu, ei voi mitään. Ja sitten elokuvaversio voi olla kauhea pettymys, koska tyyppi ei ole ollenkaan sellainen kuin on kuvitellut.

      Poista
  2. Olipa antoisa kirjoitus Elina. Viime vuonna löysin jollain tapaa dekkarit uudelleen, kun sitä ennen oli tullut luettua lähinnä Agatha Christietä ja muutamaa muuta, mutta vähän kun katsoo ympärilleen, niin tällä hetkellä silmissä vilisee vaikka mitä kiinnostavia dekkareita! Kirjat on ihana asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jassu! Minulla dekkarivillitys on säilynyt, vaikkakin viime vuosina koko ajan vähäisempänä. Dekkarit ovat kuitenkin viihdekirjallisuuden lajien ainut genre, jota olen lukenut ja luen edelleenkin kuitenkin säännöllisesti. Åke Edwardson, Henning Mankell tai Jo Nesbö saavat elämäni aivan sekaisin (yöunet menevät) ja Lehtolainen, Läckberg ja Wargas ovat naisdekkaristeista pystyneet samaan.

      Kirjat ovat ihana asia! <3

      Poista
  3. Jungstedt on minun suosikkini, mutta tämä oli erilainen ja mietin kovasti loppua, että enteilikö se jotain. Luulen, että tämä ei sovi aloitukseen. Etenkin Knutaksen takia.

    Tein itse virheen Mankellin kanssa, luin satutussa järjestyksessä yhtenä kesänä. Ymmärsin toimineeni väärin, että menetin hyvästä hahmosta liian paljon. Olen haalinut kirjoja tänä kesänä kasaan. Kauhukseni sarja on aloitettava novelleista, jos tulkitsin oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä Knutaksen takia pitäisi lukea myös aikaisempia Jungstedtin kirjoja. Hän on selvästi mös kirjailijalle rakas hahmo. Tämän kirjan loppu kyllä enteili jotain pahaa... Koukuttava temppu kirjailijalta.

      Mankellin Wallander tuli minulle rakkaaksi hahmoksi juuri sen takia, että luin kirjat järjestyksessä. Samoin kävi Åke Edwardsonin Erik Winterin kanssa.

      Poista
  4. Runsaasti pohjoismaisia (nais)dekkaristeja läpikäyneenä voin yhtyä näkemykseesi Jungstedtista. Luin aikoinaan kaksi, mutta siihen se jäi. Liian ohutta. Valitettavasti hieman samaan suuntaan muuttui jossain vaiheessa Anne Jansson ja Camilla Läckbergkin, vaikka heitä pidinkin koukuttavampina. Anne Holtin hahmoja puolestaan pidän liian tehokkaina. Mutta ranskalainen Fred Vargas - oi, ihan omaa luokkaansa <3 Pohjoismaisista naisista nostaisin esille vielä Karin Alvtegenin ja Karin Fossumin. Alvtegen harrastaa melko syväluotaavia psykologisia jännäreitä, Fossum puolestaan dekkarimaisempaa mutta todella jännittävää lajia :) Ihanaa, kun on mistä valita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, en siis tee pahaa virhettä, jos jätän Jungstedtit tähän. Läckbergeihin on tullut nyt pitkä tauko ja Holtejakin luin liian monta putkeen, joten tauolle menivät hänenkin teoksensa. Silti niissä on ollut ytyä, koska ne toimivat varsin hyvin (1222 oli kuitenkin aika köykäinen, sillä odotin siltä enemmän). Läckbergiin aion tarttua uudestaankin, sillä pääsin vasta hyvään alkuun.

      Fred Vargasta olemme tainneet ylistää ennenkin, eikä suotta. Hänen kirjansa ovat jääneet hyllyyni ja muutama uusi hankintakin odottaa sopivaa hetkeä, kun kaipaan laadukasta luettavaa.

      Karin Alvtegeniltä luinkin jo yhden dekkarin muutama vuosi sitten ja pidin siitä. Fossum on puolestaan täysin kokematta. Tartunpa siis hänen teoksiinsa piakkoin. Kiitos vinkistä!

      Poista
  5. Mari Jungstedtin nimi kuulosti tutulta, ja kun mainitsit tuon Gotlanti-kytköksen, hoksasin, että olen tosiaan lukenut jokusen hänen dekkarinsa. Mitenkään erityinen lukukokemus/kokemukset ei kyllä taida olla kysessä, sillä mitenkään erityisesti hänen kirjansa eivät ole jääneet mieleeni. Esimerkiksi Läckbergin kirjoista pidän enemmän (onhan hänelläkin toisena päähenkilönä mies). Olen muuten kanssasi samaa mieltä, että "Joka yksin kulkee" kansa on hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, saan siis vahvistusta vaikutelmalleni, että kovin syvällistä tämä Gotlanti-sarja ei ole.Silti tuli hirmuinen into päästä Gotlantiin...

      Läckbergin kirjoissa käy niin, että ensimmäisen kirjan naispäähenkilön elämään tulee sympaattinen mieshahmo. Heidän rakkaussuhteensa on varsin kiinnostavaa seurattavaa sekin. Lukija saa romantiikkaa ikään kuin kaupan päälle...

      Poista
  6. Jungstedt onyksi niistä dekkaristeista, joiden vuoksi heitin ruotalaiset kirjat 'yli laidan', niin puuduttavia ja kovin ennalta-arvattavia hänen kirjansa minusta olivat.


    Hienosti avaat naistenviikon aihetta tässä. Luin mielenkiinnolla! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Naistenviikko kirjablogeissa on aiheellinen. Toivon, että se toteutetaan myös ensi vuonna.

      Ruotsista tulee myös paljon hyvääkin jännitystä... Älä nyt yhden kirjailijan perusteella anna periksi. :)

      Poista
  7. Hieno kooste, kiitos! Laillasi olen hurahtanut Fred vargasin dekkaihin henkilökuvauksen vuoksi, oi Adamsberg.

    Ja valitettavan totta on, että yhä naiskirjallisuus tarvitsee näkyvyyttä. Olen viime aikoin miettinyt sitä, miten esimerkiksi Dickens, Hugo ja Dumas ovat häpeämättömän romanttisia, mutta ei heidän teostensa uskottavuutta sillä lyödä, monesti naiskirjailijoita huitaistaan hömpästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tuija! Fred Vargas ei ole niin tunnettu, kuin hänen soisi olevan. Hänen kirjansa ovat persoonallisia ja rikokset kuitenkin aidosti pelottaviakin. Erinomaisia dekkareita.

      "Hömpästä huitaiseminen" on melko yleistä, kun naisten kirjoittamista kirjoista on kyse. Meinasin itse hurahataa samaan ansaan, kun luin Lundbergib Kuninkaan Annaa, siinä kun oli suuri rakkaus, jota kuvattiin niin apljon. Kun tarkemmin luin Lundbergin tekstiä, siinä ei ollut mitään hömppää, vaan aitoa tunnetta, jota ei ilmaistu edes kliseisesti. Lundbergin kielikuvat ja havainnot olivat hienoja. Kirja oli laaudkas ja puhutteleva, kaukana hömpästä, vaikka kertoikin rakkaudesta.

      Samoin minua on alkanut tökkiä sekin, kun valitetaan, että kirjassa "tiskataan ja siivotaan" liikaa. Naisten töitten kuvaaminen on lukijoiden mielestä tylsää, siis naisten elämä on tylsää, ei edes kuvaamisen arvoista. Nykyään olen suorastaan kiitollinen, jos jossain kirjassa kuvataan naisten tekemää työtä.

      Poista
    2. Näköjään innostuin aiheesta niin, että kirjoittelin miten sattuu... Ehkä asian ydin kuitenkin paljastuu. Lomallahan tässä ollaan. :)

      Poista

Kiitos kommentista!