maanantai 29. toukokuuta 2017

Javier Cercas: Salamiin soturit

Javier Cercas: Salamiin soturit, 2003
Alkuteos: Soldados de Salamina, 2001
Suomentaja: Matti Brotherus
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: ystävä osti divarista



Taas on aika kiittää lukupiirejä, jotka tuovat eteen kirjallisia helmiä, joita ei osaisi itse käsiinsä etsiä. Javier Cercasin Salamiin soturit nimittäin osoittautui sellaiseksi helmeksi. Lukupiirikirjaksi sen valitsi eräs lukupiirin jäsen, joka harrastaa intohimoisesti flamencoa ja on sen myötä innostunut myös espanjalaisesta kulttuurista. Hän halusi, että lukupiirissä luettaisiin jotain espanjalaista kirjallisuutta, jota juuri kukaan ei ollutkaan lukenut. Cervantesin Don Quijote taisi olla ainut kirja, jonka kaikki osasivat nimetä espanjalaiseksi. Minäkin väitin, etten ole lukenut elämässäni yhtäkään espanjalaista kirjaa, koska se Don Quijotekin on lukematta. No, blogiarkistosta (eläköön blogiarkisto!) löysin kuitenkin kaksi espanjalaista teosta: Eduardo Mendozan Tulvan vuoden ja Alfonso Zapicon Portrait Of A Dubliner -sarjakuvateoksen, joka on loistava sarjakuva-elämäkerta James Joycesta, eli ei mitenkään kirjailijan kotimaahan sijoittuva kirja sekään.

Salamiin soturit käsittelee Espanjan sisällissotaa (1936 - 1939), joka Mendozan Tulvan vuodessakin vaikutti kirjan tapahtumiin. Ollaan siis vankasti historiassa, mutta ei ihan niinkään. Kaikki alkaa nykyisyydestä, jossa nuori toimittaja-kirjailija tuskailee aiheiden ja taitojen puutetta. Hän on jymähtävnyt toimittajaksi, vaikka haluaisi olla kirjailija. Tärkeä naissuhdekin on päättynyt ja uusi tyttöystävä on melkein se oikea, mutta myös vähän niin kuin ei olisikaan. Asetelma on kiinnostava: Voidaanko nykyisyydestä käsin enää tavoitaa historian tapahtumia sellaisina kuin ne olivat? Voiko historiaa jotenkin ymmärtää? Voisiko siitä kenties oppia jotain? Miten kohtaamamme ihmiset vaikuttava omiin valintoihimme ja tekemisiimme? Paljonko on kiinni sattumasta?

Rakenteeltaan kirja muistuttaa Laurent Binet'n HHhH-teosta, joka on kerrassaan loistava historian kirjoituksen ja fiktion sekoitus. Siinäkin kirjailijan omat elämänvaiheet ja tutkimisen palo tehdään näkyviksi. Historian selvittäminen on kuin palapelin kokoamista tai johtolankojen seuraamista, kiehtovaa ja petollista yhtä aikaa.

Salamiin sotureissa nuori toimittaja kuulee tarinan kirjailija Rafael Sánchez Mazasin teloituksesta ja ymmärtää heti, että tässä on hänen aiheensa. Mazas oli falangisteja ja yksi sisällissodan keskeisiä ideologeja. Hänen filosofiansa ja isänmaallinen eetoksensa oli luomassa sodalle henkistä pohjaa ja ajoi kokonaisen kansakunnan vuosikymmenten kärsimyksiin, ensin sotaan ja sitten Francon diktatuuriin: Kuitenkin sodan itämisaikana Sánchez Mazasin levittämät iskulauseet vetosivat vielä hehkuvalla nykyaikaisuudellaan nuoriin, hyvistä perheistä tuleviin ja väkivaltaisia ihanteita vaaliviin isänmaanystäviin, jotka edistivät niiden vakiinnuttamista (s. 101).

Mazas joutui tasavaltalaisten vangiksi, ja kun sodan loppuvaiheessa tasavaltalaisjoukot ottivat tärkeimpiä vankeja mukaansa perääntyessään kohti Ranskan rajaa, myös Mazas oli vankien joukossa. Vangit päätettiin teloittaa sekavassa perääntymisvaiheessa, mutta Mazas onnistui pakenemaan. Eräs sotilas löysi hänet metsästä ja tähtäsi jo häntä, mutta ei ampunutkaan. Miksi? Kuka tuo sotilas oli? Voisiko hänet vielä tavoittaa?

Nuori kirjailija selvittää Mazasin piileskelyn vaiheet ja etsii ensin käsiinsä Salamiin sotilaat, tasavaltalaiset, jotka suojelivat Mazasia hänen "teloituksensa" jälkeen. Hän tapaa tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet sodan melskeisiin, mutta pystyneet kaiken keskellä myös inhimillisiin tekoihin. Etsintä kuitenkin jatkuu: missä on se armelias sotilas, joka säästi Mazasin hengen?

Tarvitaan vielä eräs chileläinen kirjailija ja eräs pasodoble, jotka johdattavat kirjailijan oikeille jäljille. Lopulta hän löytääkin oikean ihmisen ja uskomattoman tarinan. Tarina voi olla totta, mutta se voi olla myös paljon muuta - ja siitä tulee paljon muuta.

Salamiin soturit toimi lopulta kuin Tuntematon sotilas, vaikka se on rakenteeltaan aivan erilainen. Cercas onnistuu tavoittamaan historian ja ihmiset, jotka siellä ovat eläneet ja tehneet valintojaan. Kirja kertookin siitä, että  jokainen ihminen on osa historiaa, myös kaikki he, jotka ovat painuneet unohduksiin.



Kirjan on lukenut myös Kirjojen lumon Mia. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 21. Sankaritarina.

torstai 25. toukokuuta 2017

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

Claes Andersson: Aamu meren rannalla, Sisäänhengitys, uloshengitys, 2015
Alkuteos: En morgon vid havet, 2015
Suomentaja: Jyrki Kiiskinen
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: kirjastosta



Olin kuuntelemassa Claes Anderssonia Annikin runofestivaaleilla vuonna 2016, eli melko tasan vuosi sitten. Andersson luki runoja tästä kokoelmastaan Aamu meren rannalla, jonka alaotsikkona on Sisäänhengitys, uloshengitys. En oikeastaan osaa kuvitella paljon kauniimpaa teoksen nimeä enkä olotilaa, jonka runokokoelman nimestä saan.

Nytkin näen ja kuulen Claes Anderssonin edessäni. Hän lausuu rauhallisella äänellään runojaan, jotka ovat osin itseironisia, osin surullisia ja osin riemullisia. Runojensa hyvyyden hän kertoi johtuvan niiden loistavasta suomentaja-runoilijasta Jyrki Kiiskisestä. Andersson oli jopa sitä mieltä, että hänen runonsa ovat parantuneet käännettäessä.

Kiiskinen ansaitsee ilman muuta kehut, mutta niin ansaitsee Andersson itsekin. Hän luki tapahtumassa muun muassa runosarjan, jossa hän kertoo isästään, joka ensin katosi sotaan ja jatkoi poissaoloaan sodan jälkeenkin tekemällä niska limassa töitä. Lapsesta tuli yksinäinen. Anderssonin runossa voi hyvin kuulla hänen sukupolvensa suuren trauman, sotalasten isättömät vuodet, enkä usko, että yleisössä oli yhtäkään, joka pystyi kuuntelemaan runoa kuivin silmin.
Minussa on yhä ruumiisi jäänteitä
Ruumiisi hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
 - -
Poissaolosi, sotasi ovat yhä minussa
Raskautesi, vihasi, lämpösi ja rakkautesi
  ovat yhä minussa  (S. 36)

Kun vielä Annikin runofestivaalien esityksen lopuksi yleisö kuuli Anderssonin soittavan pianoa, voisin kai sanoa, että hetki oli täydellinen. Ajatella, että Suomessa on joskus ollut tällainen kulttuuriministeri, joka hallitsee sekä kirjallisen ilmaisun että soittaa taitavasti. Voi siis olla yhteiskunnallinen persoona ja taiteilija yhtä aikaa (ehkä tämä on kuitenkin mahdollista vain vasemmistolaisessa perinteessä).

Aamu meren rannalla on kokoelma runoja, joissa on terävää ajankohtaisuutta, muun muassa huolta ilmastonmuutoksesta, mutta myös henkilökohtaisia muistoja ja ehkä jopa surkuhupaisia havaintoja elämästä ja vanhenemisesta. Eräässä runossa minäkertoja huomaa hassun ukon näyteikkunan heijastuksessa. Hetki kertoo paljon Anderssonin suhtautumista itseensä ja ehkäpä elämään yleensä:
- -
Mikä ihme tuota ukonrähjää noin huvittaa?
Tilanne oli niin koominen, että nauroin
  kaksin kerroin
Ja katso!Nyt myös ukko näyteikkunassa nauroi
  kaksin kerroin   (S. 26.)

Isä-runosarjan lisäksi kokoelmassa on pitkä päiväkirjanomainen runosarja nimeltään Sisäänhengitys, uloshengitys. Se sijoittuu elokuusta 2014 lokakuulle 2014 ja siinä on paljon huolta maailmanpolitiikasta, erityisesti Putinin Venäjän aggressiivisuudesta ja Ukrainan hädästä. Huolten seasta nousevat kuitenkin sitäkin kirkkaampina ilot ja muistot: lapset ja lapsenlapset sekä intohimoinen suhde jalkapalloon:
Minun on vaikea pysyä hereillä klassisen musiikin konserteissa
Ja haastavissa teatteriestyksissä mutten nukahtaisi ikinä (!) jalkapallomatsissa  (S. 70.)

Runosarjassa entinen kulttuuriministeri myös paljastaa, kuinka hän pysyi hereillä haastavissa kulttuuritapahtumissa, joissa joutui usein istumaan yksin ensimmäisellä rivillä kaiken kansan nähtävillä. En aio kertoa sitä - tarttukaa kirjaan, niin saatte tietää! Sen sijaan paljastan, että Anderssonin huumori on vastustamatonta:
Uskoa parempaan huomiseen. Tulevaisuudenuskon takia ajatusta kannattaa soveltaa
Omaan terveyteen, alati paranevaan talouskehitykseen ja omaan älykkyyteen, (S. 28.)

Päiväkirjamaisten merkintöjen muoto toistuu samanlaisena: Kaksi runosäettä liittyy yhteen ja niiden jälkeen on riviväli ennen seuraavaa säeparia. Jokainen säe alkaa isolla alkukirjaimella, eli on luettavissa kuin itsenäisenä virkkeenä mutta myös jatkona edelliseen riviin. Säkeenylityksiä on miltei jokaisessa säeparissa, ja säkeistötkin ylittyvät siellä täällä. Tässä on nyt se sisäänhengitys (säeparin ensimmäinen rivi) ja uloshengitys (säeparin toinen rivi). Runoilija hengittää elokuusta lokakuuhun vuonna 2014.

Hengityksen rytmi ja muoto tarttuvat lukijaan. Elämä etenee päivästä toiseen ja heittää uusia ajatuksia havainnoijan eteen. Välillä nukutaan huonosti, välillä kerätään elämän iloja ja muistellaan vanhoja. Välillä pelätään ja välillä otetaan jyrkästi kantaa. Runon edetessä syksyn 2014 tapahtumat palautuivat myös lukijan mieleen - muistan tunteneeni samoja pelkoja kuin runon minä. Miksi kaikki ihmiset eivät kirjoita tällaisia tajunnanvirran ja hengityksen säkeitään ylös? Runomuotoinen päiväkirja todellakin toimii! (No, ehkä kaikkien kynänjälki ei olisi ihan yhtä terävää kuin Anderssonin.)

Pidin Anderssonin runoteoksesta valtavasti. Muutamat runot olivat jo tuttuja runofestivaalilta, josta ne olivat jääneet hyvin muistiini. Runoilijan karismaattinen olemus lie piirtänyt ne ikuisesti tajuntaani.

Mutta runoilijan karsima ei selitä kaikkea; se ei selitä sitä, että ymmärrän hänen sanansa. Anderssonin runot on karsittu kaikesta pröystäilystä ja kielipelleilystä. Huumori on iskevää ja mutkatonta, arkista. Se, että sitä on runoudessa, on mielestäni loistavaa. En kestä pönöttävää ja riipivää runoutta, joka ei anna lukijalle tilaa hengittää.

Anderssonin kielikuvia ei tarvitse tulkita päätänsä kipeäksi, eikä lähilukutaitoa tarvita. Herkät hetket ovat sellaisia kuin ovat - eivät sanahelinän alle hukkuvia merkityskimppuja, joista ei tiedä, mihin suuntaan niitä pitäisi aukoa. Myös huolet kerrotaan niin kuin ne ovat ja otetaan kantaa, koska kantaa on otettava ja sanottavaa on. Silti runoihin on vangittu kauniita kuvia ja kauneutta, estetiikkaa, jos näin vanhahtava sana sallitaan. Runoilija Andersson puhutteli minua sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti.



En löytänyt kirjasta yhtäkään blogarviota, mutta toivon, että Ompun #runo100-haasteen myötä tähän syvästi inhimilliseen ja viisaaseen teokseen tarttuttaisiin. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopisi moneen kohtaan: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (17), kirjan kansi on mielestäni kaunis (10) ja kirjassa kerrotaan ikääntymisestä (39). Lopulta asetan tämän kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 287
Mistä sain kirjan: voitin arpajaisista (Kiitos, Omppu!)



Eikä hän päättänyt, mitä alkaisi tehdä. Herra päätti. Se saattoi olla mitä vain, ja mitä se oli, se olisi kaunista. (S. 272.)

Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on niin vahva ja ehjä esikoisteos, että lukija voi rauhassa heittäytyä nauttimaan tarinasta ja kauniista kielestä, jotka ovat keskenään tasapainossa. Tällä tarkoitan sitä, että kumpikaan ei lyö yli, vaan sekä tarina että kieli täydentävät toisiaan. Lukukokemuksesta tulee luja.

Kirjan päähenkilönä on Elsa, jonka kasvua noin 15-vuotiaasta kainuulaisesta seurakuntanuoresta itsenäiseksi nuoreksi naiseksi seurataan koko kirjan ajan. Erikoista Elsan tarinassa on se, että hän ei jää ihan tavalliseksi seurakuntanuoreksi, vaan lähtee ystävänsä houkuttelemana käymään helluntailaisten kokouksessa ja tulee uskoon.

Kirjan tapahtumia seurataan vuorotellen kahdessa aikatasossa ja kahdessa maassa. Kaikki alkaa Bogotasta, herkästä tilanteesta, jossa Manuel piirtää minäkertojan iholle kuvia. Eksoottiset nimet Manuel ja Paola sekä La Macarena heittävät lukijan Kolumbiaan. Sitten palataan Kainuuseen ja Elsan elämän mullistavaan iltaan. Saadaan tietää, mistä kaikki alkoi. Kolumbiaa ja Kainuuta yhdistää usko.

Usko ei kuitenkaan ole ahdistavaa: Helluntailaisuus on suurta iloa. Rukous on näyttävää ja autuasta, kädet nostetaan kattoon ja annetaan kielten virrata. Kielillä puhminen tulee lahjana Herralta, ja sitä lahjaa odotetaan ja kun se saadaan, se on koko seurakunnan ilo.

Kirjan luettuani ymmärrän aivan täysin, miksi nuoret ovat otollisia käännynnäisiä juuri helluntailaisuuteen. Poissa on körttiläinen totisuus ja lestadiolainen ahtaus - helluntailaisuudeessa kaikki on pelkkää iloa. Varsinkin, jos se kielillä puhuminen sitten tapahtuu. (En tosin tiedä, eikä kirjakaan kerro, miten käy, jos sitä taitoa ei tulekaan.)

Uskon vahvuus hämmentää ja huvittaakin lukijaa, mutta toisaalta usko on läsnä kaikessa, mitä ihmisen arkeen ja elämään kuuluu. Helluntailaisuus ei olekaan mitään ylevää, vaan loppujen lopuksi aika käytännöllistä uskoa. Voi rukoilla itselleen poikaystävää, voi rukoilla herätystä Kainuuseen ja kokoontua ruokavälitunnilla salaa opon huoneeseen rukoilemaan herätystä koko koululle - laskupinonsakin voi rukoilla kohtuulliseksi:
- Hengen täyteyttä pitää janota. Jumala itse herättää sen janon.
- Semmoisen janon että, Arvo sanoi ja heilutti laskupinoa kädessään. - Nyt on rouvakulta rukoiltu näitten puolesta, ja upouudella kielellä. Sitten vain odotellaan minkä Herra ottaa hoitaakseen ja itse maksetaan loput. (S. 57.)

On selvää, että tällaisella uskolla on joka puolella maailmaa tarvetta. Bogotassa helluntailaisuus voi pelastaa kadulta tai sodalta, koska se lupaa vapaan elämän turvallisessa yhteisössä.

Törmälehdon tapa kuvata ihmisiä ja ympäristöä on vakuuttavaa. Henkilöt voi nähdä edessään ja heillä on jokaisella oma persoonansa: Elsan ystävät Talvi ja Mira ovat vastustamattomia tapauksia ja tyttöjen ystävyys on nuorten iloa tulvillaan; Elsan perhe on sekoitus isovanhempien körttiläisyyttä ja äidin vapaamielisyyttä, joista syntyy turvallinen lapsuus; Bogotan ihmiset ovat ristiriitaisia, värikkäitä ja sodan traumatisoimia. Kainuun hiljaisuus, metsät ja Oulunjärvi sekä Kolumbian äänekkyys, vuoret ja pelottava viidakko ovat miljöinä niin kaukana toisistaan kuin olla ja voi, mutta Elsalla on koti molemmissa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on nuoren, vahvan naisen kasvutarina. Se on monella tapaa tuttu ja monella tapaa myös uusi. Törmälehdon kerronta on kiinnostavaa, tarkkaa ja oivaltavaa. Elsa pysyy lukijalle läheisenä. Hän on älykäs ja tunteva nuori nainen, hukassa ja tallessa yhtä aikaa, niin kuin jokainen nuori on. Oma tiensä on kuljettava meistä jokaisen.



Vaikka vuoret järkkyisivät on herättänyt huomiota kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Sallan lukupäiväkirjaKannesta kanteen, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitusKirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Hannan kirjokansiKirsin Book Club, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Ainakin 52 kirjaa, Luetut, lukemattomat, Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä, LumiomenaLukupinoTuijata.Kulttuuripohdintoja ja Kirsin kirjanurkka. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330



Värittömän miehen vaellusvuodet on seitsemäs Haruki Murakamilta suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanista. Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä ja on hienoa ajatella, että kirja on nyt mahdollisimman autenttinen suomalaisille lukijoille.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta ainoastaan kirjat Norwegian wood ja Sputnik-rakastettuni, joista Sputnik-rakastettuni on suosikkini. Toki Norwegian woodkin on jäänyt mieleeni varsin hyvänä lukukokemuksena, joka lukupiirissä herätti paljon keskustelua. Tartuin tähänkin Murakamiin varsin positiivisella mielellä ja sain oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin.

Murakami kirjoittaa helppolukuista ja sopivasti kiehtovaa proosaa. Kolmen lukemani kirjan perusteella hänen päähenkilönsä ovat miehiä, joiden nuoruudessa on tapahtunut merkittäviä henkisiä kokemuksia: vahvaa ystävyyttä tai rakkautta, joissa koetut pettymykset johdattavat kokijansa syvään masennukseen tai henkiseen myllerrykseen ja lopulta ehkä jopa kypsymiseen. Norwegian wood ja nyt tämä Värittömän miehen vaellusvuodet eivät kuitenkaan juurikaan sisällä Murakamin tavaramerkkiä, eli maagista realismia, jota oikeastaan kaipaisin. Onneksi minulla on vielä maagisia kokemuksia edessäni, sillä aion lukea lisää Murakamia.

Värittömän miehen vaellusvuosissa päähenkilö on 36-vuotias Tazaki Tsukuru, joka on juuri tavannut kiehtovan naisen, Saran. Sara haluaa tuntea Tsukurun perin juurin ja vaatii häntä selvittämään menneisyytensä kipeimmän kokemuksen, jotta se ei vaikuttaisi heidän suhteeseensa. Selvitystyö kuljettaa Tsukurun takaisin kotikaupunkiinsa mutta myös Suomeen asti. Suomen vierailusta tuleekin kirjan kiinnostavin osa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

Tsukuru on nuorena päässyt osalliseksi pyyteettömästä ja reilusta ystävyydestä, joka tuolloin täytti hänen koko elämänsä. Ystävyksiä oli viisi: pojat Aka, Ao ja Tazaki sekä tytöt Shiro ja Kuro.  Aka tarkoittaa punaista, Ao sinistä, Shiro valkoista ja Kuro mustaa, ja heidän lempinimensä tulevat heidän sukunimistään. Tsukurua kutsuttiin ystäväjoukossa etunimellä Tazaki, joka tarkoittaa "monta nimeä", eikä siis viittaa mihinkään väriin.  Miten hyvä olisikaan ollut, jos hänelläkin olisi ollut värillinen sukunimi, Tsukuru pohti ties kuinka monta kertaa aivan vakavissaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellistä. (S. 10.) Tsukurun maailma romahtaa, kun ystävät erottavat hänet ryhmästä.

Alkuasetelma on lupaava, ja kirjaan sekoittuu myös dekkarimaisia piirteitä, kun Tsukuru lähtee selvittämään, mikä aiheutti hänen hylkäämisensä. Tsukurun suru ja masennus, joiden valtaan hän joutuu, kun ystävät kääntävät hänelle selkänsä, on kuvattu sydäntä riipaisevasti. Tapahtuma muovaa Tsukurun minäkuvaa, ja onkin mielenkiintoista verrata kuvaa, joka hänelle muodostuu itsestään siihen kuvaan ja asemaan, joka hänellä muiden mielessä on ollut. Onko hän niin väritön kuin itse kuvittelee?

Lukemisen aikana jään kuitenkin vähän väliä ihmettelmään, miten Murakami pystyy sekoittamaan niin vaivattomasti raskasta ja kepeää. Juuri kun hän on kuvannut mielettömän hienosti pyyteetöntä ystävyyttä tai itsemurhan partaalla roikkuvan ihmisen mielenmaisemaa, hän saattaa seuraavaksi heittäytyä kuvaamaan naisen tyylikästä asua, jonka värisävy sopii täydellisesti hänen käyttämäänsä kynsilakkaan. Tylsää.

Moni asia tässä kirjassa on hienoa: Frans Lisztin pianokappale Le mal du pays soi surumielisenä kirjan taustalla; Tazaki Tsukurun nimi tarkoittaa rakentajaa ja sellainen hänestä tuleekin; Tsukurun rakkaus rautatieasemiin ja juniin on tärkeä hänen sielunmaisemansa rakentamisessa. Kirjassa on kiehtovia ihmisiä, kiehtovia kohtaamisia ja tarinoita. Osa tarinoista jää roikkumaan ilmaan, ja sellaisesta juuri pidän.

Tulkitsen myös teoksen dialogin jotenkin japanilaisiksi ja eksoottiseksi. Se on paikoin kömpelöä ja kummallista, mutta en osaa arvioida, onko kaikkien japanilaisten puhe sellaista kuin Murakami sen kirjoittaa: toisaalta dialogi on hyvin pidättyväistä ja muodollista, ja sitten yhtäkkiä ladataan kaikki intiimeimmätkin asiat puhekumppanin  kuultavaksi. Muistan kyllä saman ilmiön tulleen vastaan Norwegian woodissakin. (Maailmankirjat-blogissa on pohdittu enemmänkin Värittömän miehen vaellusvuosien dialogia ja verrattu suomennosta ja englanninnosta keskenään.)

Kolmen luetun Murakamin teoksen perusteella en ole valmis luokittelemaan  häntä lempikirjailijoihini, mutta ilmeisesti en ole lukenut hänen parhaita luomuksiaan. Luen mielelläni Murakamin kirjoja, sillä viihdyn haikeissa tunnelmissa, mutta aivan täydellistä lukukokemusta en ole hänen kirjoistaan vielä saanut. Nytkin Murakami sai minut itkemään, mutta paikoin myös ärsyynnyin kirjan asetelmista. Mikähän Murakami kannattaisi lukea seuraavaksi?



Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Ullan luetut kirjatKannesta kanteen ja Iltaluvut. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

torstai 11. toukokuuta 2017

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen, äänikirja, 2010
Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans, 1934
Suomentaja: Kirsti Kattelus, 1981
Lukija: Lars Svedberg
Kesto: 7 h 36 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Agatha Christien dekkareita on ilo kuunnella äänikirjoina, varsinkin kun lukijana on Lars Svedberg. Svedbergin kohdalla ei voi oikeastaan puhua pelkästä lukemisesta, vaan ehkäpä jopa jonkin asteisesta näyttelemisestä, sillä niin eläytyen Svedberg tekstin kanssa etenee. Kuuntelijalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun Svedberg lukee englantilaisen maalaiskylän asukkaiden repliikkejä. Hahmot nousevat elävästi lukijan (kuuntelijan) eteen.

Askel tyhjyyteen ei ole Poirot-tarina, eikä sen puoleen neiti Marple-tarinakaan. Se on jotain vallan muuta, ja virkistävästi onkin.

Dekkarin päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: maalaispapin neuvokas poika, Bobby Jones, ja hänen lapsuudenystävänsä lady Frances Derwent, eli Frankie. Kaksikko joutuu vahingossa keskelle murhamysteeriä, kun Bobby löytää golfkentän läheltä kuolemaisillaan olevan miehen, joka viimeisiksi sanoikseen lausuu salaperäisesti: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"eli englanninkielisen alkuteoksen nimen mukaisesti: "Why didn't they ask Evans?" Mysteeri on katettu.

Kun tapauksesta uutisoidaan lehdissä, Bobby hoksaa, että vainajan taskussa ollut kuva on vaihtunut. Pian Bobby yritetään myrkyttää, mutta hän selviää kuin ihmeenkaupalla ja saa ystävänsä, reippaan ja nokkelan Frankien, kiinnostumaan jutusta. Ajankulukseen ja uteliaisuuttaan kaksikko alkaa ratkaista kuolemantapausta omin päin. Arvaahan sen, miten siinä käy: Nuoret luulevat olevansa hyvinkin ovelia, mutta kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja kiperät tilanteet seuraavat toinen toistaan. Me kävimme vähän liian itsevarmoiksi, Frankie joutuu toteamaan.

Askel tyhjyyteen lienee hauskin Christie-dekkari, jonka olen lukenut. Tarinassa ei vältytä murhilta eikä huumerikoksilta eikä hengenvaarallisilta tilanteiltakaan, mutta siitä huolimatta tunnelma pysyy kepeänä. Syynä on nuori pääpari, jonka keskinäinen kemia toimii ja joka ratkaisee rikosta nuorten ihmisten innolla. Sympaattinen pääpari sanailee välillä kipakasti ja kapinoi sievästi edellisen brittisukupolven luutuneita perinteitä ja soveliaan elämisen malleja vastaan.

Mikähän tässä on, että teini-iän jälkeen olen ihastunut Christien kerrontaan uudestaan? Tietysti laadukkaat tv-sarjat Poirot'sta ja neiti Marplesta ovat pitäneet Christien pinnalla, mutta hänen tekstinsä on alkanut avautua uudesta näkökulmasta. Murhamamma on mitä mainioin englantilaisen luokkayhteiskunnan kuvaaja ja psykologisen kerronnan taituri. Hänen luomansa hahmot ovat herkullisia.

Tämän dekkarin loppu on kaikin puolin yllättävä. Yllätystä riittää tietysti syyllisen henkilöllisyydessä, mutta myös viimeisten sivujen sisällössä. Kirjasta jää kerrassaan hykerryttävä olo.


Askel tyhjyyteen on kuunneltu Sallan lukupäiväkirja -blogissa ja Oksan hyllyltä -blogissa. Lisäksi ainakin Hurja hassu lukija ja Jokke ovat lukeneet kirjan. Kuittaan mysteerilllä HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjassa ratkaistaan rikos.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, 2017
Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012
Suomentaja: Helinä Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 508
Mistä sain kirjan: oma ostos


Elene Ferranten Uuden nimen tarina on Napoli-sarjan toinen osa ja jatkaa kertomusta Elenan ja Lilan ystävyydestä. Se sijoittuu Napoliin, mutta myös Ischian saarelle ja Pisan kaupunkiin. Henkisen ilmapiirin keskus on kuitenkin koko ajan Napoli ja sen sosiaaliset suhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden puristuksessa tytöt kasvavat nuoriksi naisiksi ja aikuisiksi.

Sarjan viehätys on juuri siinä, miten tytöt kasvavat ja heräävät yhteiskunnalliseen tietoisuuteen patriarkaalisen yhteisön keskellä ja kuinka paljon perhekeskeinen kulttuuri ja perheiden väliset riippuvuussuhteet heidän elämäänsä ohjailevat. Raha ja toimeentulo, macho-kulttuuri, perheen kunnia ja velvollisuudet rakentavat naisten ympärille vankilan, jossa on vaikea elää. Tosin tässä sarjan osassa paljastuu hyvin raadollisena sekin, kuinka macho-kulttuurissa jää hyvin vähän tilaa myös mieheksi kasvamiselle: mieheksi kasvaminen on väkivaltaan kasvamista ja alistumista. Lilan veljen elämä tai Elenan entisen poikaystävän, Antonion, elämä etenevät kaukana onnellisilta poluilta.

Tyttöjen ystävyyden kuvauksena teos on aivan omaa luokkaansa. On riemastuttavaa lukea näin rehellistä ystävyyden kuvausta, jossa paitsi vahva henkinen yhteys myös synkät kateuden ja keskinäisen kilpailun tunteet risteilevät. Vaikka Elenan ja Lilan elämät kulkevat tyystiin erilaisiin suuntiin, he eivät pääse irti toisistaan. Yhteys on vahva, ja molemmat inspiroivat ja tukevat edelleen toinen toistaan - he ovat riippuvaisia toinen toisistaan: Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin, joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan. (S. 293)

Uuden nimen tarinassa tytöt rakastavat samaa miestä, ja ilmassa on aineksia hömppäkirjallisuuden perustaksi. Tarinassa on kuitenkin koko ajan läsnä suuren tragedian tuntu, joka vangitsee lukijan mielen. Se, että kertojanääni on nimenomaan Elenan, tuo kirjaan analysoivan ja riipaisevan sävyn. Kerronta on suoraviivaista ja tapahtumat tuntuvat etenevän vääjäämättömästi kohti ennalta arvattavaa lopputulosta. Silti juonessa riittää yllätyksiäkin, eikä kirjaa voi oikeastaan laskea käsistään - niin vetävästi se etenee. Suomentaja Helinä Kangas on epäilemättä osannut välittää kirjan hengen.

Lilan temperamenttinen ja säkenöivä luonne törmäilee jatkuvasti napolilaisen köyhälistökorttelin yhteisön sääntöihin. Hänen kamppailunsa on näkyvää ja huomiota herättävää. Lila on aina tapaus, kun hän astuu näyttämölle. Elena on kuitenkin lopulta se, joka hiljaisella ja sinnikkäällä luonteellaan murtaa ja muuttaa yhteisön sääntöjä. Hän tuntee kipeästi olevansa kotiseutunsa vanki, mutta ottaa määrätietoisia askelia kohti vapautta ja omaksi itsekseen kasvamista: Opettelin  minimoimaan tunteeni. - - Toistelin joka päivä: olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä. (S. 328.)

Ahmaisin Napoli-sarjan ensimmäisen osan, Loistavan ystäväni, melkein yhdeltä istumalta ja jatkoin samaan tahtiin tämän toisenkin osan. Nyt en tiedä, miten maltan odottaa kolmannen osan suomennosta. En ole pitkään aikaan hurahtanut johonkin sarjaan tai kirjailijan tyyliin näin totaalisesti. Ehkäpä L. M. Montgomeryn Anna-sarjaan hurahtaminen 10-vuotiaana oli kokemuksena samankaltainen. Lukeminen oli silloinkin yhtä juhlaa.



Uuden nimen tarina on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Leena LumiLumiomena, Tuijata. kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Lukuisa, Reader why did I marry him, Sanoissa ja sivuilla ja Kirjaluotsi.  Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 7. Salanimellä kirjoitettu kirja.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellit paketissa

Alkuvuoden lukuhuumaan on osunut Reader why did I marry him -blogin novellihaste, jonka myötä innostuin lukemaan tavallista enemmän novelleja.

Aloitin haasteen kerämäällä omasta hyllystäni kaikki ne naisten kirjoittamat novellikokoelmat, joita en ollut sieltä vielä lukenut, ja jatkoin etsimällä samaan pinoon vielä miestenkin kirjoittamat novellikokoelmat. Ajattelin, että urakoin oman TBR-listani kirjoja niin paljon kuin ehdin ja samalla etenisi Hyllynlämmittäjä-haastekin. Jotain jäi vielä lukemattakin, mutta nämä kuusi novellikokoelmaa sain lopulta luettua:

Raymond Carver: Vielä yksi asia
Katherine Mansfield: Kanarialintu
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Annie Proulx: Lyhyt kantama
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
George Saunders: Sotapuiston perikato

Ainut kotimaisen novellitaiteen edustaja oli Sari Pöyliö esikoiskirjallaan Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, joka oli mainio lukukokemus mustan huumorinsa ansiosta. Villejä äitejä ja rauhallisia tyttäriä vilisti hänen kokoelmansa sivuilla ihan riittämiin.

Ulkomaisista novellikokoelmista voin todeta yhteenvetona, että kaikki ne edustivat huippulaatua. Raymond Carver lienee Amerikan arvostetuin novellisti ja aivan aiheesta. Alice Munro on puolestaan arvostettu Nobel-palkinnon saajaksi asti. Katherine Mansfield on uusiseelantilainen 1900-luvun alun mestarikirjailija, jonka ura katkesi aivan liian varhaiseen kuolemaan. Annie Proulxin Lyhyt kantama teki Wyomingin osavaltion eläväksi, ja George Saunders kirjoittaa terävää satiiria.

Novellit siivittivät työmatkojani, ja tulin niistä suorastaan riippuvaiseksi. Aloin jo edellisiltana odottaa seuraavan aamun bussimatkaa, jonka aikana saatoin ahmaista kokonaisen novellin. Voin loppujen lopuksi todeta, että olen tänä talvena lukenut niin paljon niin hirvittävän hyvää kirjallisuutta, että olo on valaistunut. Olen varastanut hetkiä ja pysäyttänyt niitä, ja lopulta toivonut ikuista työmatkaa. Että saisin vain istua bussissa ja lukea ja lukea.

Kaikkiaan sain luettua Ompun haasteeseen 72 novellia. Jäljelle jäi myös hirvittävä polte lukea lisää aina vaan parempia novelleja, mutta voiko näitä novelleja oikeastaan ylittää?

Kiitos Ompulle hienosta haasteesta!

maanantai 1. toukokuuta 2017

Raymond Carver: Vielä yksi asia

Raymond Carver: Vielä yksi asia, 2. painos 1999 (I painos 1988)
Alkuteos: valikoituja novelleja teoksista Where I'm Calling From ja New and Selected Stories
Suomentaja: Raija Mattila
Kustantaja: Tammi
Kansi: Eero Heikkinen
Sivuja: 272


Raymond Carver (1938 - 1988) on kiistaton novellitaiteen mestari. Olen lukenut aiemmassa elämässäni (siis ennen blogiaikaa) hänen novellikokoelmansa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, enkä paljon paremmasta tiedä. Siksipä päätin lukea hänen novellikokoelmansa Vielä yksi asia Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Samalla olisi taas yksi hyllynlämmittäjä luettuna.

Odotukset olivat siis korkealla jo lähtökohtaisesti. Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta -kokoelmaa on vaikea ylittää. Novellitaiteessa nobelisti Alice Munron tuotanto tai James Joycen Dublinislaisia tai John Steinbeckin Punainen poni ja tietysti Anton Tšehov ja Katherine Mansfield kykenevät samaan: kertomaan jotain merkittävää jättämällä paljon kertomatta. Lukija on häikäistynyt. Carverin novellit ovat kirkasta, täsmällistä kerrontaa, ne ovat samalla täynnä elämää ja jotenkin myös elämästä sivussa, molempia yhtä aikaa. Niissä tapahtuu yleensä hyvin vähän, mutta sitäkin merkittävämpää.

Anton Tšehov on mainittava tässä myös siksi, että Vielä yksi asia -kokoelman viimeinen novelli, Tehtävä, kertoo hänen kuolemastaan. Se on teoksessa poikkeuksellinen novelli siinä mielessä, että se sijoittuu jonnekin muualle kuin Yhdysvaltoihin. Carverin toteava, vääjäämätön kerronta vangitsee hetken ja vie tarinaa ovelasti sivuun, mutta antaa samalla kaikille pienillekin yksityiskohdille tilaa.

Kokoelman aloitusnovellissa Kukaan ei sanonut mitään nuori poika jää muka sairastamaan kotiin, mutta karkaakin joella kalaan. Tuloksena on hieno kalansaalis, jonka myötä poika toivoo saavansa huomiota vanhemmiltaan. Ehkä näiden keskinäinen riitely lakkaisi, kun hän esittelisi saaliinsa. Vanhempien todellisuus on kuitenkin jo kaukana pojan todellisuudesta, eikä yhteyttä synny. Ristiriita, toiveet, sanat - Carver saa lukijan sydämen särkymään.

Miksi te ette tanssi -novellissa mies on kantanut kaiken irtaimistonsa pihalle vaimonsa kuoleman jälkeen. Paikalle tulee nuoripari, joka ostaa huonekaluja ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Mies soittaa levyjä ja nuoripari tanssii pihalla, ja yhden tanssin saa mieskin. Voikohan luopumista ja uutta alkua enää hienommin kytkeä samaan tarinaan?

Carverin tarinat ovat tunnelmaltaan surumielisiä mutta vastustamattomia. Niissä on usein päähenkilönä keski-ikäinen mies, jonka elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista. Menneisyydestä löytyy vähintään yksi ex-vaimo ja lapsia, joiden heidänkään elämänsä ei ole mennyt aivan toivotulla tavalla. Miehellä on myös ollut alkoholin kanssa ongelmia, ja saattaa olla edelleenkin. Toistuvana motiivina on myös tuhkakuppi, joka on täynnä tai täyttyy melkoista tahtia tarinan edetessä.

Kokoelman loppupuolen novelleissa on myös huumoria, kuten novellissa Norsu: Olin pahoillani velipojan harmeista. Mutta oli minulla omiakin. Maksulistallani oli äidin lisäksi monta muutakin ihmistä. Minulla oli ex-vaimo jolle lähetin rahaa joka kuukausi. Minun oli pakko. En halunnut, mutta oikeus oli velvoittanut minut. Sitten minulla oli Bellinghamissa tytär jolla oli kaksi lasta, hänelle oli lähetettävä joka kuukausi jotakin. Olihan hänen muksujensa syötävä, vai kuinka? (s. 217.) Kertomuksen päähenkilö on hyväsydäminen kaveri, joka alkaa jo vajota epätoivoon kaikkien rahaa tarvitsevien sukulaistensa keskellä. Mutta sitten hän näkee unen isästään, siitä kuinka isä leikki hänen kanssaan norsua ja kuljetti häntä harteillaan. Hän näkee välähdyksen myös omista virheistään ja herätessään päättää nähdä kaiken hyvänä. Ihailtava arjen sankari, eikä kuitenkaan sankari ollenkaan, vaan tavallinen ihminen.

Novelleihin on vangittu jokin hetki, todellisuuden kirkastuma, joka saattaa olla uusi suunta elämälle tai sitten ei. Päivänselvää-novellin mies tulee jätetyksi, mutta hän ei tahdo mitenkään käsittää sitä. Tilanne on aivan absurdi - on kirje, jonka vaimo on kirjoittanut, mutta kirje ei miehen mielestä ole hänen vaimonsa käisalaa; on sakea sumu, jonka keskelle ilmestyy kaksi hevosta ja poliisi. Mies on aivan hukassa: Vaimoni lähti taloa kohti kulkien korkeissa koroissaan varovasti läpi märän ja takkuisen ruohikon. Hän avasi ulko-oven ja astui sisään. Näin miten hän liikuskeli valaistujen ikunoiden takana, ja samassa minulle välähti: en ehkä näe häntä enää koskaan. Se ajatus juolahti mieleeni ja minä järkytyin. (S. 250.)

Suosikkejani ovat teoksen jälkipuoliskon novellit, vaikka ei alunkaan novelleissa ole moittimista. Uusia kertomuksia -osuuteen poimitut seitsemän novellia ovat kuitenkin niin todellisia, että tuntuu kuin istuisi noiden tarinoiden henkilöiden vieressä, ja he kertoisivat elämästään juuri siinä. Tupakansavun, ja ehkäpä viskilasinkin säestyksellä.

Jos joku etsii novellitaiteesta suuria totuuksia, niitä ei Carverin kerronnassa ole tarjolla. On hetki, joissa kaivataan äitiä jo ennen kuin hänestä on erottu; on hetki, jossa istutaan työkaverin autoon ja kaikki murheet tuntuvat kaukaisilta; on hetki, jolloin valvotaan vaimon kanssa ja pohditaan  omaa kuolemaa. Todellisia, kirkastuneita tunteita, ja vaatimattomia, mutta sitäkin suurempia hetkiä.


Vielä yksi asia -teoksella kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan. Teoksen 18 novellin myötä olen nyt lukenut Ompun novellihaasteeseen yhteensä 72 novellia. Kirjan on lukenut myös Kirja vieköön -blogin Riitta.


torstai 20. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, 2016
Alkuteos: L'amica geniale
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 362
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, on niin koukuttavaa luettavaa, että päässä humisee. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita, ja teos pääsi toiselle sijalle viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Etukäteen vähän pelkäsin kirjan mainetta: jos kirja on kovin kehuttu, odotukset nousevat liian korkeiksi ja usein tulee petyttyä kirjaan. Ei tällä kertaa.

Ferranten kerronta on äärettömän sujuvaa, ja suomentaja Helinä Kangas ansaitsee suuret kiitokset työstään. En muista milloin olisin lukenut käännöskirjaa - tai ylipäätään mitään kirjaa - tällaista vauhtia. Mikään ei tökkinyt, vaan virkkeet suorastaan työnsivät tarinaa eteenpäin. Kieli ei kikkaile, se ei ole mitenkään uudistavaa tai teennäistä, se vain kertoo ja se riittää.

Kirjan alku on lähes maaginen: kahden pienen tytön välille syttyvä ystävyys on kerrottu sellaisella otteella, että lapsuuden leikkien taikapiiri tavoittaa myös lukijan. Tulee mieleen nobelisti Alice Munron Kerjäläistyttö tai Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia, joissa molemmissa on mestarillista lapsuudenkuvausta.

Loistavan ystäväni kertojanääni on Elenan, Lenùn. Toiseksi päähenkilöksi nousee hänen älykäs, mutta oikukas, ystävänsä Rafaella, jota muut kutsuvat Linaksi, mutta Elena kutsuu häntä Lilaksi. Jo pienenä Lila yllyttää Elenan ylittämään rajojaan ja haastaa hänet mukaansa vaarallisiin seikkailuihin. Tyttöjen ystävyydestä tulee luja, vaikka siitä ei puutu kilpailua, kateutta eikä mielipahaakaan.

Napoli-sarja sijoittuu tietysti Napoliin, ja koska olen käynyt siellä kaksi kertaa, saatoin kuvitella kaupungin ympärilleni. Näin mielessäni nuhjuiset ja roskaiset, kapeat kadut, sekä talojen väliin, katujen ylle levitetyt pyykit. (Tämä matka -blogista voi käydä kurkkimassa nykypäivän Napolin tunnelmia.) Kaduille kuvittelin komeat italianot ja sirot signorat, jotka kulkevat itsevarmoin askelin piikkikoroissaan. Ja tietysti teoksen lapset, jotka varttuvat kaupungin köyhissä kerrostalokortteleissa nuoriksi naisiksi ja miehiksi.

Nähdä Napoli ja kuolla -sanonta on peräisin 1700-luvulta ja kertoo siitä, että Napoli on ympäristöineen niin kaunis, että sen nähtyään on valmis kuolemaan. Napolia  ei voi unohtaa, mutta kaukana ovat sen kauneuden päivät myös siitä toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta, josta Ferranten romaani kertoo.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa (s. 32). Etelä-Italian sosiokulttuurinen perusta paljastuu kirjassa pikkuhiljaa. Kirjan myötä ymmärrän, mitä Pertti Arajärvi tarkoitti sosiaalisella pääomalla, josta hän kertoi eräällä luennollaan. Se tarkoittaa luottamusta, joka yhteisössä vallitsee ihmisten välillä. Kun on tutkittu syitä, miksi hyvinvointivaltiot ovat menestyneet, ja on verrattu rikasta Pohjois-Italiaa ja köyhää Etelä-Italiaa, on selvinnyt, että hyvinvointi vaatii paljon sosiaalista pääomaa. Sitä ei Etelä-Italiassa ole. Ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, saati viranomaisiin.

Lenùn ja Lilan kotikortteleissa rehottavat camorra, väkivalta ja koronkiskonta, ja kasvaessaan tytöt heräävät katsomaan ympäristöään ja sen asukkaita eri silmin. Perheiden väliset suhteet, vanhat kaunat ja kiitollisuudenvelat sekä nöyryytykset vaikuttavat kaikkeen ihmisten kanssakäymiseen: "Tuo on ollut sodassa ja tappanut, tuo on pamputtanut ja juottanut risiiniöljyä, tuo on ilmiantanut vaikka kuinka monta, tuo on näännyttänyt oman äitinsä nälkään, tuossa talossa on kidutettu ja tapettu, näillä kivillä on marssittu ja tehty roomalaisia tervehdyksiä, tässä kadunkulmassa on hakattu ihmisiä, noiden rahat tulevat nälkäisten selkänahasta...(s. 161.)"

Olen juhlinut Etelä-Italiassa ystäväni häitä, ja ikimuistoisella hääreissulla me morsiamen ystävät ihmettelimme, mihin kaikki sirot italialaiset kaunottaret ajan myötä katoavat. Milloin heistä tulee tohvelit jalassa lyllertäviä, ylipainoisia mammoja? Elena Ferranten Loistava ystäväni vastaa tähänkin kysymykseen. Naisen asema on olematon eteläitalialaisessa kulttuurissa:
"Jos sinä maksat minulle palkkaa, niin minä katson että Lila saa käydä koulua", Rino sanoi.
"Käydä koulua? Minkä takia, olenko minä käynyt koulua?"
"Et."
"Oletko sinä käynyt koulua?"
"En"
"No, miksi sisaresi, joka on tyttö, pitäisi käydä koulua?" (S. 67.)

Millaista on kasvaa naiseksi sodanjälkeisessä Etelä-Italiassa? Siitä kertoo Ferranten kirja, ja pahuksen kiehtovasti kertookin. Tytöt yrittävät vuoroin sopeutua ympäristöönsä, vuoroin kapinoida sitä vastaan. Kun toinen älykkäistä tytöistä saa käydä koulua, mutta toinen ei, saadaan kertomukseen jännitteitä ystävysten välille mutta myös ystävysten ja heidän korttelinsa muiden asukkaiden välille. Nämä tytöt, jotka ruokkivat älyllään toisiaan, etsivät omaa paikkaansa ja yrittävät järjestää ja ymmärtää elämäänsä parhaansa mukaan. Miten heidän käy? Tuleeko heistä onnellisia?

En ollut nahoissani pysyä, kun Loistava ystäväni päättyy italialaisten häiden kuvaukseen (koska olen ollut vieraana sellaisissa, näin kaiken hyvin elävänä mielessäni). Ferranten kirjassa häät keikauttavat kaiken nurin. Niihin on ladattu valhe, joka kääntää elämän aivan toiseksi. Valheen paljastuminen luo kirjaan niin vahvan koukun, että pakkohan Ferranten seuraava kirja, Uuden nimen tarina, oli aloittaa saman tien. Ferranten Loistava ystäväni -kirjalla on aito italialainen temperamentti: räiskyvä, antaumuksellinen, totinen ja lumoava.





Loistavaa ystävääni on luettu paljon kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi, josta löytyy kattava lista muistakin kirjasta kirjoittaneista blogeista. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 38. Kirjassa mennään naimisiin.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Anna vinkkaa kirjasarjan: Soturikissat




Moikka!

Olen Anna ja olen 11-vuotias. Tulin tänne kirjoittamaan lempikirjoistani.

Olen lukenut viimeisten kahden vuoden aikana Erin Hunterin Soturikissat-kirjasarjaa. Siskoni aloitti lukemaan niitä ennen minua ja kahmi niitä omaan kirjahyllyynsä. Lopulta minua alkoi kyllästyttää, kun en ymmärtänyt hänen selityksiään kirjojen juonista, joten päätin ottaa selvää niistä.

Tähän mennessä olen lukenut kaikki suomennetut Soturikissat ja aloitan ne piankin myös englanniksi. Kirjat on jaettu kuuden kirjan sarjoihin ja erikoisseikkailuihin. Oma suosikkini kirjoista on Keltahampaan salaisuus, joka nostatti kyyneleet silmiini.

Kirjat kertovat kuvitteellisesti villikissojen elämästä luonnossa. Kirjoissa seikkailevat villikissat elävät klaaneissa: Myrsyklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani. Klaaneilla on omat reviirinsä ja ne käyvät keskenään tappeluita. Oma suosikkikissani oli Vatukkakynsi.

Suosittelen kirjasarjaa kaikille, jotka pitävät vauhdista ja jännittävistä kissataisteluista!






tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle


Lukuviikon juhliminen on yhtä lukemista. Toiveissa on tietysti, että kaikenikäiset lukisivat ja lukukipinä syttyisi lapsille, joiden lukemisharrastus on viime vuosina hälyttävästi hiipunut. (Tästä aiheesta kirjoittaa Luetaanko tämä? -blogin Kia.)

Olen kahden viime vuoden Lukuviikoilla kirjoittanut poikani lukemisesta, koska poikien lukeminen on vähentynyt vielä enemmän kuin tyttöjen lukeminen. Omasta kokemuksesta myös tiedän, että pojan lukeminen vaatii vanhemmilta enemmän motivointia kuin tyttöjen lukeminen. Kun poika oli 7-vuotias, keräsin vinkkejä siitä, kuinka 7-vuotiaan pojan voisi houkutella lukemaan ja viime vuonna keräsin lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle.


Onko mikään muuttunut? Lukeeko poika yhtään enemmän tai erilaisempia kirjoja kuin pienempänä?

Voin suoraan myöntää, että meillä toimii edelleen lahjontaperiaate, eli poika saa lukemistaan kirjoista peliaikaa. Nyt on kuitenkin edistytty niin, että luettuja kirjoja pitää olla kaksi, ennen kuin on tienannut puolen tunnin peliaikansa. Tämä on pojan itsensä ehdottama uusi sääntö, jonka inspiraationa on siskojen lukuinto: tytöt saavat puoli tuntia peliaikaa kolmesta luetusta kirjasta.

Edelleen poika lukee Aku Ankkoja päivittäin - aina vähintäänkin välipalalla tai iltapalalla ja nukkumaan mennessään. Aku Ankka -kansioita on keittiössä ja pojan kirjahyllyssä tyrkyllä juuri näitä hetkiä varten. Lisäksi hän saa aina kauppareissulla Aku Ankan taskukirjan, jos hän sellaista hoksaa haluta. Saatan jättää karkit ostamatta, mutta en koskaan jätä ostamatta pyydettyä kirjaa.

Toinen suuri lukutaidon kehittäjä ovat Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat. Meille on kertynyt niitä jonkinlainen pino omaksi asti, ja niitä luetaan yhä uudestaan ja uudestaan (myös pojan siskot lukevat näitä). Pojalla on kirjoissa suosikkikohtansa, joita hän käy esittelemässä minulle ja nauraa hekottaa niin, etten meinaa ymmärtää vitsistä mitään.


Meidän 9-vuotiaalla pojallamme on edelleen samat lukumieltymykset, kuin hänellä oli kaksi vuotta sitten: kirjan pitää olla hauska ja siinä pitää olla kuvia, muuten ei nappaa. Andy Stantonin Herra Gummit edustavat tätä osastoa parhaimillaan, ja ne luetaan sitä mukaa kuin niitä suomennetaan.


Jotakin merkittävää edistymistä pojan lukutaidossa tapahtui joululomalla. Olin lainannut hänelle hänen omasta pyynnöstään David Walliamsin Gangsterimummin, jota oli suositeltu kirjaston kirjavinkkauksessa. Hän luki kirjan lähes yhdeltä istumalta, koska se oli niin hauska, mutta sitten hän olikin sen lopusta aivan järkyttynyt. Näin hänen kasvoistaan, että nyt oli kirja koskettanut syvältä.

Gangsterimummin jälkeen hän luki koulun 3. luokan lukudiplomikirjoista viimeisen, joka oli Roald Dahlin Iso Kiltti Jätti - kaikista paksuin kirja tämän vuoden lukudiplomikirjoista, ja siksi viimeiseksi jäänyt. Sen juoni oli elokuvasta jo tuttu, eikä kirjan lukemiseen mennyt kuin pari päivää. Lukuinto jatkui joululahjakirjan, J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan, lukemisella. Jim Kayn loistava kuvitus siivitti lukemista, ja varmastikin ylipäätään mahdollisti sen. (Tästä kuvitetusta Harry Potter -sarjasta hankin varmaan jokikisen omaksi, sillä meillä on kasvamassa vielä yksi poika, jolle aion nämä säästää.)


Kevään aikana poika on lukenut satunnaisesti vähän sitä ja tätä, mutta ehdottomasti eniten Neropatteja. Kuvassa oleva Mila Teräksen Noitapeili oli myös kirjavinkkauksen perusteella lainassa, ja poika kyllä luki sen, mutta ei selvästikään ole fantasiakirjojen ystävä (poikkeuksena Harry Potterit). Juoni oli hänen mielestään vähän liian sekava.

Parissa vuodessa pojan lukutaito on siis hiukan kehittynyt, sillä kirjat ovat selvästi paksumpia ja niissä saa olla jo enemmänkin tekstiä. Kuvat ovat kuitenkin edelleen toivottuja, elleivät jopa välttämättömiä, lukuinnon virittäjinä.

Kiittelen koulun lukudiplomia, jonka poika on suorittanut joka vuosi, ja jatkaa suorittamista varmastikin ensi vuonna. Siihen kuuluu vuosittain kuusi kirjaa, joista käydään keskustelemassa opettajan kanssa (kolmesta kirjasta kerrallaan). Kun lukudiplomin tekeminen on koulussa ennemminkin sääntö kuin poikkeus, voisi sanoa, että koulu on tehnyt kaiken, minkä se voi lasten lukuinnon sytyttämisen hyväksi. Loppu on vanhempien vastuulla, ja poikien lukuinnon hennon liekin ylläpito vaatii kyllä työtä, ainakin meillä.

Mukavaa Lukuviikon jatkoa!


Tänä vuonna Lukukeskuksen Lukuviikkoa vietetään 40. kerran ja teemana on omien lempikirjojen vinkkaaminen. Myöhemmin tällä viikolla 11-vuotias Anna-tyttökin vinkkaa lempikirjansa. 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 382
Mistä sain kirja: arvostelukappale


Tapahtui 99 vuotta sitten Tampereella ja tapahtui pari viikkoa sitten Tampereella:

24. - 25.3. 1918 Messukylän taistelut

24.3.2017 Nostan päätäni aamubussissa ja käännän katseeni Messukylän kirkon torniin, josta punaisten konekivääri tulitti hyökkääviä valkoisia. Lopulta valkoiset valtasivat Messukylän ja rintama eteni kohti kaupunkia - niin etenen minäkin muiden töihin matkaajien kanssa.


28.3.1918 Verinen kiirastorstai, Tampereen valtaus epäonnistuu

28.3.2017 Istun taas aamubussissa ja nostan pääni kirjasta Kalevankankaan hautausmaan kohdalla, jossa punaiset torjuivat valkoisten ensimmäisen hyökkäyksen 99 vuotta sitten. Kaatuneita oli pelkästään valkoisten puolella melkein 1000. Siis yhtenä ainoana päivänä yli tuhannen nuoren miehen elämä päättyi tälle paikalle, jonka ohitan joka arkipäivä työmatkallani. Hautausmaata vastapäätä sijaitsivat Tampereen vankileirit, joissa säilytettiin pahimmillaan 10 000 punavankia. Yritän kuvitella heidän olojansa, mutta en halua jatkaa ensimmäistä ajatusta pidemmälle.


30.3.2017 Kalevankankaan hautausmaan kohdalla luen Anneli Kannon kirjasta seuraavan kappaleen, joka sijoittuu punaisten joukkohautojen äärelle. Haudat jouduttiin avaamaan, kun valkoisten omaisia tuli Pohjanmaalta etsimään sankarivainajiaan, joita oli vahingossa haudattu myös punaisten joukkohautaan:  Kalevankankaan männyt seisoivat korkeina mutta puoliväliin kuorettomiksi ja pirstoiksi ammuttuina. Pihkanhaju, mädän imelänhaju ja saven haju. Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. (S. 343.)

Puren hammasta, etten ulvoisi bussissa ääneen. Olen yksi heistä, joka tunnistaa ruumiskasasta poikansa tai veljensä - aivan sama, olenko pohjalaisäiti vai niitä hiljaisia punaisia äitejä, jotka eivät oikeastaan saisi haudan äärellä ollakaan.


Nyt on aivan turha yrittää suhtautua kirjaan jotenkin kylmän analyyttisesti tai ulkopuolisena. Anneli Kannon Lahtarit on joka sivullaan niin täynnä Suomen ja Tampereen historiaa, että siitä tulee totta. Tampereella kadut huutavat veristä ja punaista historiaansa, jos vähänkin pysähtyy kuuntelemaan. Tähän huutoon heräsin 1990-luvun alussa tullessani tänne Pohjanmaalta opiskelemaan, eikä ole sattumaa, että äskeisissä kuntavaaleissa sosiaalidemokraatit nousivat taas kaupungin suurimmaksi puolueeksi, nyt kun porvarishallitus on johtanut maata jonkin aikaa.

Anneli Kannon kirjassa on useita kertojia, esimerkiksi jääkäri Elias Ylivalli sekä suojeluskuntalaiset Hermanni Larva-Kakko, Arvo Sippola ja Samuli Kytömaa - Pohjanmaan poikia, joiden sotaretki venyy paljon pidemmäksi kuin alun pyssyleikeistä olisi voinut päätellä. Joidenkin kertojien pohjalaismurre syvensi lukukokemusta: Meirän piti lähtiä keskikaupunkia valtaamaan, kun siltoja pitkin ei kaupunkiin pääsny. Ne oli niin vahvasti kuularuiskuilla suojattu. Kyllä me siinä kattelimma toisiamme ja niitä kuollehia, että mitäs täs oikeen on eres. (S. 226.)

Äänen saavat myös muun muassa opettaja Frans Ketomaa ja rintamalääkäri Ilmari Ikola sekä muonitusjoukkoissa työskennellyt Helena Malmberg, joiden suusta kuullaan ideologiaa ja rintaman takaisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on joukko kertojia, jotka vierailevat kirjan sivuilla vain kerran. Historiallista autenttisuutta edustavat päiväkäskyt ja todelliset muistiinpanot tai kirjeet, joita kirjaan on siroteltu.

Näkökulma on valkoisten joukkojen. Jokainen kertoja vie vuorollaan tarinaa ajallisesti eteenpäin ja heidän mukanaan valkoisten rintama etenee Vaasasta Viipuriin ja sota käy yhä julmemmaksi. Hennalan vankileirit ja kotiinpaluukin koetaan. Kertojaratkaisu toimii loistavasti. Sodassa ei ole vain yhtä tarinaa, vaan jokaisen siihen osallistuneen ihmisen tarina. Silti olisin muutaman yksittäiskertojan karsinut pois, sillä varsinkin loppupuolella kirjaa sotaväsymys alkaa vaivata lukijaakin ja tutuimpien kertojien tarinoissakin riitti sulateltavaa.

Henkilöt tulevat lukijaa lähelle: Konekiväärimies Nils Friisistä kasvaa ammattisotilas. Toisen nuoren miehen mielenterveys pettää julmuuksien ja pelon keskellä. Yksi kyynistyy ja tarttuu pulloon, toisesta tulee hiljainen epäilijä ja joku kokee armon. Kanto on luonut sotapojistaan persoonia. Valkoisten retoriikkaa on siroteltu sopivasti eri kertojien suuhun, eikä kenestäkään tule pahan ruumiillistumaa, kuten voisi olla vaarana. Vaikka näkökulma on valkoisten, myös punaisten kokemat julmuudet raportoidaan. Valkoiset tottuvat sotaan, mutta epäilys käy yhden sun toisen mielessä; teloituskäskyä on joko yhä helpompi tai yhä vaikeampi totetuttaa sitä mukaa kuin sota jatkuu. Jääkäri Elias Ylivalli saa kirjassa ensimmäisen ja viimeisen tarinan, ja hänessä kiteytyy jotain itsenäisen Suomen alkutaipaleen tragediasta: meidät on tuomittu muistamaan tämä kaikki.

Luin viitisen vuotta sitten Kannon vaikuttavan teoksen Veriruusut, joka kertoo sisällissodasta punaisten naiskaartilaisten silmin. Kirjan lopussa on kauheista kauhein kohtaus, joka toistuu nyt valkoisten näkökulmasta tässä Lahtarit-kirjassa. Siinä kerrotaan Valkeakosken punaisten naiskaartin teloituksesta Hauholla. Ristivalotus ei auta: teko on järkyttävän raaka. Se on kuitenkin vain yksi monista sodan järjettömistä raakuuksista, joista on kerrottava yhä uudelleen - esimerkiksi Viipurissa teloitetuista 300 venäläisestä en ollut ennen kuullutkaan. Tähän kaikkeen ihminen pystyy.

Vaikka Veriruusut vei jalat alta, olen sitä mieltä, että Kannon ihmiskuvaus on syventynyt ja kerrontaan on tullut lisää sävyjä tässä Lahtarit-kirjassa. Välillä epäilin, kuinka teos pysyy koossa lukuisine kertojineen, mutta vankalla ammattitaidolla kirjailija johdattaa henkilöitään ja lukijaa. Anneli Kannon teokset ovat komea lisä sisällissotakirjallisuuteen, sille Vainö Linnan, Lauri Viidan ja F. E. Sillanpään viitoittamalle tielle, jolle tarvitaan yhä uusia kirjailijoita.



Lahtarit on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Annelin kirjoissa, Hyllytontun höpinöitä, Tuntematon lukija ja Kirjakko ruispellossa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 6. Kirjassa on monta kertojaa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Hyvää Lukuviikkoa!

torstai 13. huhtikuuta 2017

Pääsiäisen lukusuunnitelmia

Pääsiäisloma alkaa tuossa tuokiossa!

Pinosin tämän kevään kirjahankintoja pöydänkulmalle - jospa näihin ehtisi käydä käsiksi! Pinoon ovat päätyneet Elena Ferranten Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina, jotka hankin kirjakerhokirjoina. Hullareilta mukaani tarttuivat Antti Ritvasen Miten muistat minut, Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet ja Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Mistähän noista aloittaisi?

Nyt on kesken Javier Cercasin Salamiin soturit, joka on huhtikuun lukupiirikirjana. Se on niin vetävästi kerrottu, että luulen saavani sen loppuun huomenna. Sen jälkeen jokin näistä... Tai sitten runoja ja novelleja, joita olen myös kerännyt pienoisen pinon hyllyn reunalle Ompun haasteita varten.

Ensi viikolla, 17. - 23.4.2017, onkin juhlaviikko, koska vietetään Lukukeskuksen 40. Lukuviikkoa! Luettua elämää on kertynyt sen verran paljon, että yritän silloin blogata päivittäin. Luvassa on raportti 9-vuotiaan pojan lukemisesta ja 11-vuotiaan tytön lukemisesta sekä runoja ja kotimaisia uutuuksia sekä äänikirja.

Hyvää, rauhallista pääsiäistä ja paljon hyviä lukuhetkiä!

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät, Runoja kokoelmien ulkopuolelta, 2016
Toimittaja: Sakari Katajamäki
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 91 (sekä 19 sivua Selityksiä ja huomautuksia)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Lauri Viidan syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi Viita oli esillä monin tavoin sekä valtakunnallisesti että erityisesti täällä kotikaupungissaan Tampereella. Yksi juhlavuoden tapahtumista oli Viidan runokokoelmien ulkopuolelle jääneiden runojen julkaiseminen nimellä Ne runot, jotka jäivät. Teoksen on toimittanut  Sakari Katajamäki, Lauri Viita -tutkija, joka on liittänyt teokseen myös ansiokkaan Selvityksiä ja huomautuksia -osion, josta runojen tarkat tiedot käyvät ilmi. Kokonaisuutena teos syventää Lauri Viidan runoilijakuvaa ja hämmästyttää monipuolisuudellaan.

Luin viime syksynä Lauri Viidan Kootut runot ja  ihastelin sitä muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta, joka Viidan runoista säteilee. Hänen esikoiskokoelmansa Betonimylläri oli ilmestyessään vuonna 1947 sensaatio ja kirjallinen tapaus. Se teki Viidasta koko kansan rakastaman työläisrunoilijan. Kukunor (1949) oli puolestaan aivan jotain uutta ja ennenkuulumatonta: riemukas aikuisten saturunoelma. Käppyräinen (1954) leikki viitamaiseen tapaan kielellä ja sen mahdollisuuksilla. Suutarikin suuri viisas (1961) uudisti kalevalaista mittaa. Kootut runot siis kokonaisuutena paljastaa, kuinka Viita uudisti suomalaista runoutta ja uudistui koko ajan itse - leikki kielellä, kokeili ja hämmästeli suomen kielen mahdollisuuksia.

Ne runot, jotka jäivät on eräänlainen tiivistys Viidan runoilijanurasta. Kokoelman runojen joukossa on tilauksena kirjoitettuja juhlarunoja, lehdissä julkaistuja kantaa ottavia teräviä satiireja ja herkkiä tunnelmarunoja. Runoilija on ollut osa tamperelaista kulttuurielämää ja työväen kulttuurielämää, sillä hän on kirjoittanut runoja muun muassa Aamulehteen, Työväen Joululehteen ja Kansan Lehteen. On jotenkin huimaavaa ajatella, että lehdet ovat tilanneet ja julkaisseet runoja tunnetulta runoilijalta. Miksi Aamulehti ei enää julkaise runoja? Ajatelkaapa, jos lehti mainostaisi itseään näin: Ensi viikolla julkaisemme Johanna Venhon uusimman runon; Huomenna julkaisemme kulttuurisivuillamme Henriikka Tavin vappurunon, jne. Luulenpa, että runous olisi enemmän koko kansan asia, jos sitä julkaistaisiin päivälehdissä!

Kokoelman viimeisenä ja vaikuttavimpana runona on julkaistu Onni-sikermä kokonaisuudessaan. Se on testamentti, joka Viidalta jäi suomalaisille ja suomalaiselle kirjallisuudelle. Se on kokonaisuutena ehjä ja kaunis, koko elämän kattava viisaus. Runoilijan ennenaikainen kuolema vuonna 1965 jätti paljon kesken - mitä kaikkea Viidalla olisi vielä ollut annettavana runoudelle!

Viita on suomalaisen runouden kapinallinen, runouden uudistaja ja sanataituri, joka hakee vertaistaan. Hän hallitsi sekä riimittelyn että modernin runoilmaisun ja teki oikeastaan runoissaan suomen kielellä aivan mitä halusi. Runoissa loistaa kirjoittamisen ilo, ehtymätön ilo sanoista. Vaikka Viitaa voi kuvata kapinalliseksi sekä aiheiltaan että asenteiltaan auktoriteetteja kohtaan, hänen runoissan on syvä kunnioitus kieleen. Voisi sanoa, että Viidan runous on suomen kielen juhlaa. Runossa Ja heräsin, synnyin taas (s. 78) hän paljastaa ehkä jotain omasta suhteestaan kieleen:
- -
Ja heräsin, synnyin taas, 
ja opin jotenkin liikkumaan
ja olen jo päässyt tähän 
yksin jotakin joutessani
luettavakseni kirjaintamaan.
Yksin. Tokkopa sentään.
Kielihän on hyvä tuttu,
sama, jota äitini eläessään
minulle, viimeksi syntyneelle,
puheli kaiket päivät.
Lauseissa, joita sepittelen,
elän lapsuuten uudelleen,
ja aamu aamulta tuntuu,
kuin yhä jotakin alkaisi
ja minussa alati syntyisi
joku, joka jo oli ja eli.


Sama ajatus on Onni-sikermän ensimmäisessä runossa (s. 83) hiottuna, kirkkaana timanttina:

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
                                 



Tampereen Työväen Teatterissa esitetään edelleenkin näytelmää Viita 1949, jonka olen nähnyt kahdesti ja jota suosittelen lämpimästi. Näytelmä on Sirkku Peltolan ohjaama ja Heikki Salon käsikirjoittama. Eeva Konnun säveltämä musiikki on niin hieno, että näytelmä kohoaa siivilleen. Hän on säveltänyt Viidan runoja ja tekstejä kauniiksi kokonaisuudeksi, josta kannattaa kuunnella ainakin näytelmässä esitetty Alfhild-runo.

Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseessa Viidan runot ottavat itseoikeutetusti paikan kohdassa 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, niin perustavanlaatuisesti Lauri Viita on persoonanan ja kulttuurivaikuttajana osa Tampereen historiaa. Kokoelman ovat lukeneet ainakin Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija,

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Vehnäpellon tähkät katselevat miten sirppi lähestyy, eivätkä voi pysäyttää sitä. Tähkien voimattomuus. (S. 102.)

Sinikka Vuolan Replika on erikoinen lukukokemus. Se on paikoin runollisuudessaan henkeäsalpaavan kaunista ja seuraavassa hetkessä rumimmista ruminta kerrontaa. Se rönsyilee ja maalailee, ja syöksee lukijansa sanojen kautta painajaiseen.

Replika on kerronnaltaa niin surrealistinen ja vapaa, etten meinaa saada siitä otetta. Se häivyttää perinteisiä romaanikerronnan elementtejä, kuten henkilöiden nimeämisen. Jäljelle jäävät arkkityypit: äiti ja poika, Leipuri, Leipurin vaimo, Kaniininnaama, Opettajatar, Pappi, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski ja suruun pukeutunut nainen sekä Maailman kaunein eläin ja Siniparta. Ja koska painajaisesta on kyse, mukana on tietysti myös Herra Kuolema. Henkilöiden kautta muodostuu replika maailmasta, jossa elämme - on kauniita ihmisiä, äidillisiä hahmoja, hyväksikäyttäjiä, psykopaatteja, moralisoijia ja kärsijöitä.

Replikan miljöö jää myös arvoitukseksi, sillä sitä ei paikanneta tai ajasteta tarkasti. Mielessäni sijoitin tarinan jonnekin Etelä-Amerikkaan ja ajastin sen tapahtumat sekä keskiaikaan - jonne viittaa muun muassa Rautaneitsyt -  että nykyaikaan - jonne viittaa muun muassa limusiini. Osa tarinasta kerrotaan Amerikkalaisessa sairaalassa ja sieltä siirrytään syntiseen Pääkaupunkiin. Lopulta palataan sinne, mistä kaikki alkoi ja missä onnellinen lapsuus kuitenkin oli aluksi totta: Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin. (S. 11.)

Replikan aiheena on pojan kasvaminen, mutta se kertoo myös äidin ja pojan yhteydestä ja surusta. Eniten minua koskettivatkin juuri äärettömän rakkauden ja suunnattoman surun kuvaukset. Vuolan kerronnassa ne vyöryvät päälle aaltoina, jotka kääntävät sisikuntaa nurin ja saavat itkemään. Tyylikeinoina käytetyt paatos ja toisto vetävät lukijan mukaan syviin tunnetiloihin.

Tarinan taustalla kerrotaan Pinokkio-satua - satua puusta rakennetusta pojasta, replikasta, joka seikkailujensa myötä kasvaa oikeaksi pojaksi. Allegoria on selvä ja lupaa onnellista loppua kaikelle kauhealle, jonka päähenkilö kohtaa. Onneksi edes se, sillä teos on oikeastaan kuoleman juhlaa alusta loppuun, sillä sitähän ihminen tekee syntymästään lähtien - kuolee: En ole nähnyt yhtäkään elokuvaa kuoleman päättymisestä, eikä kukaan ole kertonut minulle kuolemansa päättymisestä. Ei kukaan. (S. 95.)

Replika oli minulle vaikeaa luettavaa, sillä yleensä nautin erityisesti modernista ja pelkistetystä kerronnasta. Vuolan teksti ei ole sellaista missään kohtaa. Lukijalle tekee tietysti hyvää haastaa ja kouluttaa itseänsä ja yrittää yltää lukemansa tekstin tasolle. Jossain vaiheessa lukemistani siivittivät Sirkka Turkan runot, joissa tunnistin samaa paatosta kuin Vuolan romaanissa. Hetken olin näiden kahden kirjailijan kanssa mukana samassa elämän ja kuoleman rytmissä. Kieli loi kuvia, ja minä vain elin niitä, eikä muuta tarvittu. Turkan mestarillisissa runoissa kohtaan kuitenkin myös huumoria, joka nostaa ne vielä johonkin uuteen ulottuvuuteen, mutta Vuolan romaani ei anna armoa. Ehkä tässä ei olekaan mitään aihetta nauruun.



Toivoin Replikaa joulupukilta Reader why did I marry him -blogin Ompun loisteliaan blogiarvion perusteella. Kirjan ovat lukeneet myös Tuijata, Kaisa, Arja, Riitta, Kaisa Reetta T, Katja, Maisku, Tuomas, Essielina ja Antiaikalainen (jonka arviosta voi lukea myös kirjailijan ajatuksia, muun muassa sen, että häntä on inspiroinut tämän kirjan kirjoittamisessa barokkimusiikki). Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 2, kirjablogissa kehuttu kirja.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Gösta Ågren: Tääl

Gösta Ågren: Tääl, 1989
Alkuteos: Jär, 1988
Suomentaja: Caj Westerberg
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 74
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Göstä Ågrenin runokoelma Tääl voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 (tosin kannen alareunan teksti väittää sen voittaneen palkinnon vuonna 1989, mutta teoksen suomennos on vuodelta 1989 ja palkinto on saatu jo vuonna 1988). Tuolloin siis runoteoskin saattoi voittaa Suomen arvostetuimman kirjapalkinnon - sääntö muuttui vuonna 1993, mistä lähtien palkinnon on voinut voittaa vain romaani. Tääl kuuluu runovoittajiin samoin kuin Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1986.

Tääl on ensimmäinen osa samannimisestä runotrilogiasta. Sen aiheena ovat muistot lapsuudesta ja kasvamisesta, havainnot ajasta, ihmisistä  ja kirjoittamisesta. Sen suurimpana teemana on elämän merkityksen etsiminen, tai ehkä se pikemminkin kysyy, onko elämällä merkitystä? Mihin kaikki elämä lopulta katoaa?:
Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain 
elämänsä. - - (S. 31.)

Ågren on paradoksien mestari. Hänen runojensa lukeminen on vähän kuin kulkisi heikoilla jäillä. Juuri kun on saamassa ajatuksesta kiinni, runoilija heittääkin sen päinvastaiseksi ja lukija jää hämmästelemään elämän ristiriitaisuuksia. Jää ritisee ja paukkuu lukijan askelten alla, mutta se kantaa. Suosikkirunoni on Ei muuta, jossa paradokseja riittää ensi säkeistä viimeisiin:
Eläminen on sitä ettei kaiken aikaa
elä. - -
- - En löydä muuta 
kuin arkipäivän, matalan 
suojan verta ja tulta vastaan, 
tunteet suuret kuin eläimet
ja selkeät kuin sanomat, 
ja sylin, johon palaan
aina kun en jaksa
olla syntynyt. Muuta
en löydä, ja sitä juuri
etsin. (S. 65.)

Ågren tekee muistojensa ihmisitä hyvin todellisia. He eivät ole mitään kiiltokuvia, vaan muutamiin riveihin vangittuja kokonaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Valokuva-albumi-osiossa runoilija kuvaa muun muassa kaikki isovanhempansa, äidinäidinäidin ja enonsa. Paradoksi sisältyy valokuvien katsomiseenkin, jossa elävä ihminen edustaakin kuolemaa:
 - - Suurin, avoimin
silmälasein hän katsoo minua. Niin, 
nyt jälkeenpäin minä olen 
kuolema. Eihän ole 
ketään toista, 
joka voisi katsella häntä. - - (S. 39)

Ågrenin Tääl toimii minulle samaan tapaan kuiin Sirkka Turkan Tule takaisn, pikku Sheba. Molemmat kokoelmat ovat olleet hyllyssäni kauan ja tartun niihin säännöllisesti uudestaan. Joka kerta runot ovat erilaisia. Sitä mukaa, kun ikää kertyy, löydän runoista kerroksia, joita en niissä aiemmin ole nähnyt. Lempirunojani? Kyllä, nämäkin. Ehkä näitä nuoruudessa löytyneitä suosikkeja on turvallista lukea.

Ågrenin runoja lukiessani toivoisin, että olisin taitavampi ruotsin osaaja ja voisin lukea hänen runojaan ruotsiksi. Kokoelman ruotsinkielinen nimi Jär on Pohjanmaan ruotsin murteen här. Caj Westerbergin suomennos Tääl viittaa puhekieleen ja samalla myös runouteen, jossa perinteiseen runokieleen kuuluivat loppuheitot, eli sanojen loppujen lyhentäminen. Kokoelmassa Westerbergin suomennostyö toimii luontevasti, oikeastaan niin hyvin, että jotain elämän ja ajankulumisen ytimestä tuntuu olevan koko ajan lähellä.

Äiti-runossa on jotain järkyttävän kaunista:
                  - - Oikein
isot asiat eivät tapahdu; ne ovat.
Kirjoittavan käteni luona
istun nyt, kaipauksesta
liikkumattomana, mutta ilman surua.
Hän kuoli, hän vain kuoli.
Ja myrsky laantuu; 
se on jälleen vapaa. (S. 43.)

Ågrenin runoissa kohtaavat nuoret ja vanhat, syntymä - joka ei ole ihmisen oma valinta, vaan oikeastaan pelkkää väkivaltaa - elämä ja kuolema. Edelliset sukupolvet tekevät tietä uusille, ja taas uudet sopeutuvat elämäänsä ja kuolemaansa. Aika virtaa, se peittää lopulta kaiken alleen ja yksittäiset elämät katoavat siihen. En tiedä, miten Ågren pystyy kirjoittamaan niin suurista aiheista kuin hän kirjoittaa, ilman että lankeaa paatokseen. Sitä hän ei nimittäin tee vahoingossakaan. Luulen, että paradoksit - elämän ironinen perusta - kiertävät ovelasti juhlalliset totuudet. Ågrenin runot ovat täysiä, niissä on kaikki.
- - Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärässä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä. (S. 31.)




Haluan omistaa tämän bloggaukseni Kristalle, Lukutoukan kulttuuriblogin kirjoittajalle, joka menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen maanantaina. Järkyttävä uutinen hiljensi ja osoitti elämän haurauden: nuoren ihmisen kuolema tuntuu käsittämättömältä. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain tutustua Kristaan. Hän oli unohtumaton persoona, helposti lähestyttävä ja avarasydäminen ihminen. Hän säteili lukemisen iloa, jonka toivon jatkuvan kirjabloggaajien kirjoituksissa.


Tääl on luettu myös Kirjavinkeissä ja Paljon melua kirjoista -blogissa. Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders: Sotapuiston perikato, 2016
Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline, 1996
Suomentaja: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Kansi: ?
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



George Saundersin Sotapuiston perikato heittää lukijansa keskelle dystopiaa. Kyse ei ole mistään sadan vuoden päähän kuvitellusta ympäristökatastrofista, vaan maailmasta, jossa oikeastaan jo elämme - vai miltä kuulostavat muoviset elämyspuistot ja alipalkattu työvoima, muurien rakentaminen, köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen, jengisodat ja pakolaisten virrat. Niitä kaikka Saunders on kuvannut vuonna 1996.

Ei ole montakaan kuukautta siitä, kun Yhdysvaltoihin valittiin muurinrakentaja-presidentti ja Suomessa valmisteltiin ihan vakavissaan lakiehdotusta, jossa turvapaikanhakijoiden perustoimeentuloturva olisi pienempi kuin muiden Suomessa asuvien ihmisten. Suomessa heiteltiin polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Näin eriarvoistetaan ihmisiä, näin se alkaa. Niin kauan kun meillä on laissa säädetty minimipalkka ja tasa-arvoa korostava perustuslaki, olemme jonkinlaisessa turvassa kaoottiselta ja mielivaltaiselta ihmisten hyväksikäytöltä, jota Saunders kuvaa. Saundersin maailmassa vain ne, joilla on aseet ja rahaa, pärjäävät. 

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää seitsemän toinen toistaan mustempaa novellia, jotka kertovat tavallisten ihmisten selvitymiskeinoista raa'assa maailmassa. Tarinat ovat satiireja, mutta toivoisin hartaasti, että ne eivät olisi niin paljon totta kuin ovat.

Niminovellissa kerrotaan Sotapuisto-elämyskeskuksen epätoivoisesta hengissäpysymistaistelusta. Konkurssi uhkaa, koska jengit vaikeuttavat puiston toimintaa, eivätkä ihmiset uskalla enää tulla viihtymään. Novellin minäkertoja yrittää keksiä keinoja työpaikkansa säilyttämiseksi, mutta kun puistoon palkataan seonnut entinen ammattisotilas rauhanturvaajaksi, homma lähtee käsistä ja ruumiita alkaa syntyä. 

Isabelle-novellissa rujous ja raakuus sekä kauneus ja armo sekoittuvat, eikä oikeaa ja väärää voi erottaa. Hyvyys ja pahuus löytyvät jokaisesta ihmisestä. Samaa asetelmaa on Aallontekijä alamäessä -novellissa, jossa riistetty ja välinpitämätön huvipuiston työntekijä aiheuttaa hirvittävän vahingon ja joutuu elämään syyllisyytensä piinaamana. 

Novelli 200-kiloinen toimitusjohtaja on suosikkinovellini. Siinä kerrotaan yrityksestä, jonka tehtävä on eliminoida kiusalliset pesukarhut. Firma lupaa pesukarhuille vapautusta ja hellää kohtelua, mutta todellisuudessa teurastaa kaikki eläimet ja kerää kovat rahat lempeällä imagolla. Firman menestys perustuu siis silkkaan huijaukseen. Firman johtaja on psykopaatti ja työntekijät ovat ilkeitä toisilleen. Konttorissa työskentelevä 200-kiloinen Jeffrey joutuu pilkan kohteeksi, mutta yrittää pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta ja kuinka ollakaan, hänestä tulee sorrettujen työntekijöiden vapauttaja. Tosin onni ei kestä pitkään.  

Novelleissa Muistoja rouva Schwartzille ja Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja kerrotaan myös yksittäisten ihmisten kapinasta. Mitä keinoja hmisillä on säilyttää ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa maailmassa, joka perustuu rahalle ja ahneudelle ja ihmisten alistamiselle? Ihmiset ovat valmiita uhraamaan jopa omat muistonsa tai vapautensa, jotta voisivat olla ihmisiä.

Runsaudenmaa on novellikokoelman pisin tarina, noin 100-sivuinen, joten sitä voisi kutsua pienoisromaaniksi. Tarina alkaa linnasta, jossa rikkaat käyvät tuhlaamassa rahojaan erilaisiin heille räätälöityihin elämyksiin. Linnan työntekijät työskentelevät ruokapalkalla, koska he ovat kaikki ns. viallisia. Heissä on vikoja, vammoja, joita geneettisesti saastuneet ja myrkylliset juomavedet ovat aiheuttaneet. 

Millaista muurien ulkopuolella on? Kannattaako viallisen paeta linnasta?: "- - Siellä on kaunista ja arvaamatonta eikä se ole riskin arvoista. Vallan kahvassa ovat vahvat ja hullut. - -  " "Älä usko", Cleary laulaa hänen takanaan. "Hän valehtelee ja haluaa vain sekoittaa pääsi. Tämä maa on paras koko maailmassa ja se on täynnä hyväsydämisiä elämää rakastavia ihmisiä." - - (S.140.)

Kuulostaako presidentilliseltä puheelta? Runsaudenmaassa Yhdysvallat on jakautunut länteen ja itään, eikä ilman asetta voi kuvitellakaan selviävänsä. Näihin olosuhteisiin Saunders kuitenkin rakentaa lopulta kauniin ja toiveikkaan tarinan, jossa ihmisen, kurjan viallisen, sinnikkyys ja kärsimys palkitaan.

Saundersin maailma on yhtä armoton ja väkivaltainen kuin Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan dystooppinen maailma. Ihmisten itsekkyys ja ahneus johdattavat maailman tuhoon, ja millainen se maailma sen jälkeen on, kuinka moni ja millaisin keinoin siitä sitten selviää. Mieleeni tulee myös Ray Bradburyn dystopiaklassikko Fahrenheit 451, jossa kansalaiset on vaivutettu viihteen avulla aivottomiksi idiooteiksi, mutta lainsuojattomina elää vielä jonkinlainen kapinallisten yhteisö, johon on pakko asettaa kaikki toivonsa. Jo Edgar Allan Poen novelli Punaisen kuoleman naamio vuodelta 1842 varoittaa muurien maailmasta. Muistattehan kauhutarinan prinssi Prosperosta, joka kerää rikkaat ystävät linnaansa ja antaa ruton riehua köyhien keskuudessa!

Saundersin tarinat ovat hurjia, mutta myös tavattoman hyviä ja viiltävän ajankohtaisia. Niiden satiiri puree syvään. Kauheudessaan ja brutaalisuudessan ne puhuvat lopulta inhimillisyyden ja ihmisyyden puolesta.  



Sotapuiston perikato on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him?, Opus eka, Eniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria ja Mitä luimme kerran

Osallistun kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Nyt olen lukenut haasteeseen 54 novellia. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kirja täyttää kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.