tiistai 29. elokuuta 2017

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, 2. painos, 2007 (ilm. suomeksi 1983)
Alkuteos: Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 335
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haaste on lämmittänyt lukijan sydäntä tänä vuonna. Tässä on taas yksi aarre hyllystäni: Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Kirja on komeillut jo 5 vuotta TBR-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Nyt tämä aarre tuli siis vihdoin luettua. Ja kuinka siitä pidinkään!

Olen hankkinut kirjan varmaankin Hullujen päivien pokkarialesta ja haalinut muitakin Tylerin kirjoja omakseni. Minulla on ollut jo vuosia aavistus siitä, että Tyler on suosikkikirjailijoitani, vaikken ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Hullua tietysti, mutta lukiessa aavistukseni osoittautui oikeaksi: Anne Tyler kuuluu siihen samaan huippukirjailijoiden kastiin kuin Carol Shields ja Alice Munro, jotka molemmat saavat tavallisen ihmisen elämän kerrottua niin hienosti, että kaikella tuntuu olevan merkitys. Myös minun omalla arkisella elämälläni.

Tyler on ollut monet kerrat Pulitzer-palkintoehdokkaana, kuten tälläkin kirjallaan vuonna 1982. Voitto tuli vuonna 1989  teoksella Hengitysharjoituksia, joka siirtyi saman tien lukulistalleni ja saattaa jopa lämmittää hyllyäni parasta aikaa. Täytyy tarkistaa.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä, jonka äiti on selviytyjä, mutta kiukkuinen sellainen. Hän jää yksinhuoltajaksi, kun mies väsyy hänen ilottamaan tarkkuuteensa. Lapset Cody, Ezra ja Jenny kasvavat aikuisiksi, mutta kantavat jokainen yhteistä lapsuuttaan omaan kipeään tapaansa.

Kirjan rakenne on toimiva. Perheen elämää seurataan kaikkitietävän kertojan kautta, mutta näkökulma muuttuu luvusta lukuun. Se on vuorotellen kunkin perheenjäsenen oma, ja kun samasta tapahtumasta, esimerkiksi eräästä perheretkestä, kerrotaan eri silmin, siihen tulee kummasti sävyjä ja syvyyttä.

Ensimmäisessä luvussa, Yksi asia teidän olisi syytä tietää, seurataan perheen äidin, Pearlin, selviytymistä, kun mies jättää: Ei hän tasainen ihminen ollut, hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän luojan kiitos sentään paljastanut kyyneliään. Hän ei suvainnut kyyneliä. Hän oli Pearl Cody Tull, joka oli purjehtinut riemukkaasti pois Raleighista uuden miehensä rinnalla eikä taakseen vilkaissut. Edes nyt, kun seisoi siinä keittiön ikkunan ääressä ypöyksin, kireitä ja vanhentuneita kasvojaan katsellen, hän ei itkenyt. (S. 17.) Mitä tuo äidin ylpeys aiheuttaa lapsille? Äiti, joka ei koskaan itke, eikä koskaan saa kerrottua lapsille, että isä on jättänyt heidät.

Kirja ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin tästä alkuasetelmasta voisi päätellä. Ezra, joka on lempeydellän ja helppoudellaan lunastanut äidin kultapojan aseman, rakastaa ruokaa ja kutsuu perheensä uskollisesti päivällisille omaan ravintolaansa. Hän haaveilee lämmöstä ja läheisyydestä, mutta päivälliset päättyvät aina huonosti. Kun epäonnistuneista päivällisistä Koti-ikävän ravintolassa alkaa tulla tapa, lukija odottaa jo hymynkare huulillaan, mikä saa kenetkin nyt loukkantumaan.

Codysta kasvaa yritteliäs ja menevä mies, Jennystä herkkä suurperheen äiti, joka oppii kätkemään väsymyksensä naurun taakse (toisin kuin äitinsä, joka oli arvaamaton tiuskija). Perheen sisäiset suhteet ovat monimutkaisia ja raastavia, mutta kaikesta huolimatta jonkinlainen side perheenjäsenten välillä säilyy ja viimeiset päivällisetkin yllättävät lukijan.

Kaiken ylle jää leijumaan ihmisen pienuuden hyväksyminen ja hento rakkauden utu. Avuttomuus ja turhautuneisuus, jota meistä ehkä jokainen on perhesuhteissaan joskus kokenut - koska me kaikki olemme sellaisia kuin olemme, emmekä muuksi muutu -  kuuluvat kauppaan. Oppiiko sitä ketään muita ihmisiä tuntemaan niin perusteellisesti kuin omat perheenjäsenensä?



Kun kesällä luin kirjaa, meitä oli ilmeisesti muutama muukin bloggari kirjan kimpussa samanaikaisesti: ainakin Hanna bloggasi kirjasta samana päivänä, kun sain sen luettua. Muita arvioita on näissä blogeissa: Illuusioita, Luetut, lukemattomat ja Koko lailla kirjallisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 26. Sukutarina.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena



Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

perjantai 18. elokuuta 2017

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty: Nainen joka unohti, 2016
Alkuteos: What Alice forgot, 2010
Suomentaja: Helene Bützow
Kansi: Amor Y Casialidad / Getty Images
Sivuja: 495
Mistä sain: oma ostos (Vinhan kirjakaupasta Ruovedeltä)



Kesäkirjojeni pinoon eksyi vähän kuin vahingossa Liane Moriartyn Nainen joka unohti. Olin kesäretkellä Ruovedellä ja Mäntässä ja poikkesin ystävieni kanssa Ruoveden keskustassa Vinhan kirjakauppaan, joka on myynyt kirjoja yhtäjaksoisesti 114 vuotta. Kuvitelkaa! Kirjakauppa, jossa oikeasti myydään ennen kaikkea kirjoja (ei askartelutarvikkeita, ei pelkkiä best sellereitä eikä pelkkiä pokkareita, vaan ihka oikeita kirjoja) oli niin rauhoittava kokemus, että innostuin ostamaan kirjan jos toisenkin. Moriartyn kirja lähti mukaan myös siitä syystä, että sen muoto viehättää minua. Se on pehmytkantinen, mutta kovakantisen kirjan kokoinen. Toisin sanoen sen teksti on suhteellisen isoa, mutta se on silti kevyt. Näitä haluan lisää. 

Itse asiassa kävi myös niin, että innostuin Moriartyn tyylistä. Nainen joka unohti on viihdekirja, mutta ei kuitenkin täyttä hömppää. Sen alkuasetelma on teatraalinen: Alice palaa tajuihinsa kaaduttuaan steppitunnilla kuntokeskuksessa ja on unohtanut 10 vuotta elämästään. Hän luulee olevansa raskaana ja päättömän onnellisesti rakastunut aviomieheensä Nickiin vuonna 1998. Todellinen elämäntilanne on kuitenkin kaikkea muuta. Oikeasti hänellä on kolme lasta ja riitainen avioero vireillä vuonna 2008.

Kirjan kertojina ovat vuorotellen Alice ja hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tunnustuskirjeitä terapeutilleen. Välillä äänen saa myös sisarusten "isoäiti", Frannie, joka kirjoittaa blogia. Hänen kauttaan kirjaan saadaan huumoria, sillä Alicen ja Elisabethin elämät eivät järin huvittavilta vaikuta. Alicen viimeiset 10 vuotta ovat tehneet hänestä suorittaja-kotiäidin, joka treenaa juoksua ja organisoi mammuttimaisia hyväntekeväisyystapahtumia. Elisabeth puolestaan kärsii lapsettomuudesta, ja hänen kirjeistään välittyy lapsettomuuden tuska niin paljaana, että huomaan itkeväni. (Eikös tämän pitänyt olla viihdettä?) Sisaret ovat myös etääntyneet toisistaan, vaikka Alicen muistoissa he jakoivat vielä kaiken.

Moriarty esittelee elämän raadollisuuden hyvin realistiseen tyyliin. Kaunokirjallisuudessa kerrotaan harvoin ruuhkavuosia elävistä äideistä yhtä todellisesti kuin Moriarty tekee. Teennäisen tuntuinen alkuasetelma on vain kulissi, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen. Kun mielestä pyyhkiytyy 10 elettyä vuotta, on sydäntäraastaavaa huomata, mikä railo on unelmien ja totuuden välillä, menneen minän ja nykyisen minän välillä. Elämään on pakkautunut ristiriitoja, jotka viiltävät syvältä.

Lukija pysähtyy miettimään omaakin elämäänsä. Mitä kaikkea on tapahtunut 10 vuodessa? Kuinka paljon olen muuttunut? Mikä minua on muuttanut? Olenko onnellinen nyt vai olinko onnellisempi silloin? Miksi asiat vain tapahtuvat? Voisiko jotain entisestä vielä pelastaa?

Näyttää siltä, että rakastunut, entinen Alice on ollut rennompi ja hauskempi ja paljon, paljon onnellisempi. Alicella alkaa kipeä paluu nykyhetkeen ja lapsiperheen arkeen. Miten hän kaikesta selviää, kun arki on niin kiireistä, ettei tahdo löytyä aikaa soittaa siskolle: Alice yrittäisi soittaa taas illalla, mutta aikaa oli omituisen vaikea löytää, sillä hänen oli vietävä lapset harrastuksiin, autettava läksyissä - -,  laitettava ruoka, siivottava, tehtävä lounaseväät seuraavaksi päiväksi ja lopetettava tappelut tietokoneesta ja televisiota. Päivän päätteeksi Alice oli aivan uupunut. (S. 393.)

Kehun sekä Moriartyn kerrontaa että Helene Bützovin suomennosta. Nainen joka unohti on sujuvaa luettavaa, joka herättää tunteita ja johdattaa lukijan peilin eteen. Haluan ehdottomasti lukea Moriartyn kirjoja lisää.


Nainen joka unohti on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaluotsi ja Sallan lukupäiväkirja sekä Kirja hyllyssä -blogi, jonka perusteella kiinnostuin kirjasta alun perin ja jossa on lista myös muista kirjan arvioineista blogeja. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopii ainakin kohtiin 2 (kirjablogissa kehuttu kirja) ja 46 (oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja).  

maanantai 14. elokuuta 2017

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin, 2017
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 243
Mistä sain kirjan: arvostelukappale kustantajalta


Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin on tämän vuoden esikoiskirjoja. Huhtala on Episodi-lehden päätoimittaja ja kustantajan sivuilla hänen teostaan kehutaan Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin henkiseksi. Nick Hornby oli suosikkikirjailijoitani 1990-2000-lukujen taitteessa, joten suositus ei ollut aivan vähäinen.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Eero, jonka elämä kolisee tyhjyyttään. Oikeaa rakkautta ei ole vielä löytynyt ja työ Jorel-yhtiössä IT Help Desk Engineerinä ei juuri tarjoa haasteita. Tosin lukijalle Jorel-yhtiön henkilöstö tarjoaa kirjan hauskimmat hetket, ja Eero tuntuu olevan toimiston tavallisin tyyppi.

Eero on hieman saamaton haahuilija, mutta symppis, sitä ei voi kiistää. Hän on harmiton heppu, joka tuntuu lähinnä seurailevan, miten muut ympärillä ovat täynnä tarmoa ja päämääriä, mutta hänelle itselleen mikään ei ole selvää.

Eeron päivät täyttyvät haaveilusta, peloista ja unista sekä tietysti muistoista, joiden kautta Eerosta muodostuu särmikkäämpi tyyppi, kuin mitä nykyisyys paljastaa. Lapsuudesta ja nuoruudesta nousee mukavia muistoja: läheisyys Simo-veljen kanssa, ystävät Raide ja Tomppa, bändiviritelmät, shakki- ja elokuvainnostus.

Eeron elämä ei lukijan näkökulmasta ole niin tyhjää, kuin mitä hän itse tuntee. Kun kuvioihin astuu Anni, alkaa lukijaakin jännittää, mitä tämä erikoinen persoona vielä tuokaan mukanaan. Annin ja Eeron suhteen etenemistä on mukava seurata. Kirjailija on saanut siihen kivaa särmää.

Huhtala kirjoittaa sujuvasti. Luin teosta nopeaan tahtiin työmatkoilla ja viihdyin hyvin Eeron elämän tarkkailijana. En kuitenkaan hurmaantunut tai palanut innosta kirjan pariin. Odotin kirjalta koko ajan, että se syvenisi tai muuttuisi vähän hauskemmaksi, mutta se jäikin vähän kuin pysäkille. Koen kuitenkin, että jotain tällaista suomalaiseen kirjallisuuteen tarvittaisiin. Tarkoitan kertomuksia ihmisistä, jotka ovat suhteellisen tavallisia, eikä heistä kerrota sarkastisesti tai nokkelasti, vaan tavallisesti. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja mullistavaa, pienikin on tärkeää.



Huhtalan teoksen on ehtinyt lukea jo Kirjakko ruispellossa. Kirja sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohtiin 11. Jonkin muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja ja 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

lauantai 12. elokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian MacEwan: Pähkinänkuori, 2017
Alkuteos: Nutshell, 2016
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Jonathan Gray
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos


Ian McEwanin uutuus on aina tapaus. Kun tarttuu tämän brittikirjailijan teokseen, voi olla varma siitä, että laatu on hyvää ja aina saa pohdittavaa. Niin käy Pähkinänkuorenkin kanssa.

Etukäteen en ollut järin innoissani kirjan asetelmasta, jossa kertojana on syntymätön lapsi äitinsä kohdussa. Eikö tämä kuulosta sadulta? Voiko kohdusta käsin syntyä vakavasti otettavaa kerrontaa? Voihan sieltä. Vaikka ei tämä oikeastaan ole vakavaa kuin pinnan alla.

McEwanin innoittajana on ollut Shakespearen Hamlet, maailman tunnetuin näytelmä, jossa pohditaan koston oikeutusta ja olemassaolon tarkoitusta ylipäänsä. Ei mitään kevyitä teemoja, mutta teemoja, joiden kanssa myös syntymättömät vauvat joutuvat ennemmin tai myöhemmin painimaan. Tämä vauva jo ennemmin.

Pähkinänkuoren henkilöasetelma on uskollinen Hamletille: on poika (tosin vielä syntymätön) ja on petollinen äiti ja petollinen setä, on isän murha. Kuuluisan monologin mukaisesti tämänkin teoksen Hamlet näkee kuolemassa vapautuksen maailman pahuudesta, vaikka ei siis ole vielä syntynytkään.

Pähkinänkuori on erikoinen keitos salajuonen punontaa, rappiota, älykästä pohdintaa ja pientä jännitystäkin. Vauva kertoo, että on saanut ajatuksensa ja tietonsa maailmasta kuuntelemalla äitinsä kanssa podcasteja. Tietoa on kertynyt paljon, ehkäpä liikaakin, ja poika huomaa pian, että äidillä ja sedällä on jotain tekeillä.

Ympäristöstä huokuu rappio. Odottava äiti asuu lontoolaisessa, rapistuneessa arvorakennuksessa, joka on isän omistuksessa. Vanhempien suhde on katkolla, koska äiti on rakastunut isän veljeen ja isä on suhteen ja rikastumisen tiellä. Äiti kasvattaa mahaa, jättää roskat lojumaan lattialle ja keskittyy viininjuontiin ja pettämiseen. Isä runoilee ja rakastaa äitiä. Äiti on tietysti syntisen kaunis.

Tähän rappion tilaan Ian McEwan istuttaa mainiota, vaikka synkkää huumoria. Vauva pohtii maailman menoa ja ihmisten julmuutta ja hänellä on pikkuvanhoja ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Hänellä on omat suosikkiviininsä ja hän osoittautuu muun muassa perinteisen runouden ystäväksi: Yleensä nykyrunous jättää minut kylmäksi. Se on liian minäkeskeistä, muihin ihmisiin suhtaudutaan liian yliolkaisesti, säkeet ovat liian lyhyitä ja niissä on liikaa valitusta. Sen sijaan John Keats ja Wilfred Owen ovat lämpöisiä  kuin veljen syleily. (S. 22.)

Vauvan ajatuksenjuoksu on selkeää seurattavaa ja hänen suullaan Ian McEwan lausuilee erinäisiä totuuksia maailman nykytilasta. Vauvasta kehittyykin ihastuttava maailmanparantaja, vaikka hän ajoittain innostuukin liioittelemaan ja viljelemään mustaa huumoria: Tiedetään. Sarkasmi ei sovi syntymättömille. (S. 151.)

Pähkinänkuori ei noussut suosikki-McEwanikseni, vaikka epäilyttävä alkuasetelma toimii. Sovitus ja Lauantai ovat sen luokan kirjoja, ettei niitä ehkä ylitä kirjailija itsekään. Mutta kyllä tämä on loisteliasta kirjallisuutta. Uutuudessaan McEwan selvästikin irrottelee ja leikittelee, ryöpyttää ja saarnaakin. Kaikki on puettu sujuvaan ja varmaan tyyliin, joka Juhani Lindholmin suomennoksessa välittyy lukijalle vakuuttavasti.

Loppua kohti meno vaan kiihtyy ja kaikki päättyy - ei kuolemaan, vaan tietysti syntymään. Kerronta säilyttää tyylinsä loppuun asti ja Pähkinänkuoresta paljastuu lukunautinto.


Pähkinänkuori on luettu jo useissa blogeissa. Linkitän tässä Kulttuuri kukoistaa -blogiin, jossa on kattava lista muistakin blogeista. Lisäksi kirja on luettu ainakin blogeissa Kirja hyllyssä, Yöpöydällä ja Kirjanurkkaus. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, mutta se sopisi erinomaisesti myös kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

torstai 10. elokuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmikuu. Valkea kuu. Pieni kuu. Kaksikymmentäkahdeksan paljetinvälkehtivää päivää.
       Ada kuin pieni taivas.
       Ada kuin paljastettu aarre. (S. 119.)

Ada rakastuu Juuli Niemen nuortenromaanissa Et kävele yksin. Rakkaus tulee, kuten rakkaus aina tulee - yllättäen. Sen jälkeen elämän täyttää Egzon.

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin herkkää rakkauden kuvausta, kuin Juuli Niemen teoksessa on. Nuorten rakkaus on kuplivaa ja viiltävää. Siinä on kaikki se sydämeenkäyvä roso, jonka omasta ensirakkaudestaan muistaa. Kun tekee kipeää ja leijuu seitsemännessä taivaassa yhtä aikaa. Yksi katse merkitsee koko elamää ja yksi sana voi murskata kaiken. Rakkaus on vahvaa ja haurasta yhtä aikaa. Minua rakastetaan, mutta miten minun pitäisi olla. Kuka minä olen?

Juuli Niemi luo Adasta ja Egzonista elävät persoonat. Ada on yksinhuoltajaäidin kasvattama, suloinen tyttö ja Egzon on kosovolaisen pakolaisperheen totinen prinssi. Ada etsii itseään ja olemistaan, Egzon joutuu jo ottamaan vastuuta. Näitten nuorten rakkaus ei ole pelkkää iloa, vaikka se täyttää heidän ajatuksensa kokonaan.

Niemen käyttämä kieli on kaunista ja totta. Nuorten ajatukset lähtevät lentoon, pyörivät kehää  ja räjähtelevät sinne tänne. Epävarmuus ja uhmakkuus kulkevat käsi kädessä. Kauniisti kirjassa on kuvattu myös Adan ja äidin suhde, joka on läheinen ja siksi myös haavoittuvainen. He ovat olleet toisillensa kaikki kaikessa, mutta Adan nuoruus ei jätä kumpaakaan entiselleen.

Et kävele yksin sukeltaa uskottavasti nuorten elämään, joka on raadollinen ja julmakin kaikessa esittämisessään ja etsinnässään. Siitä huolimatta nuorilla on polttava tarve kauneuteen. Ada löytää sitä kirjoittamisesta ja Egzon piirtämisestä. Oma sisin on löytymässä. Kaiken kaikkiaan Et kävele yksin rohkaisee nuoria etsimään rehellistä, omaa elämää.

Niemen teos on kaunokirjallisesti hieno, paikoin suorastaan runollinen, mutta silti aito. Se tulee lukijaa lähelle ja kertoo nuoren rakkauden tarinan kunnioittavasti. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää lukijalle täydennettävää. Se ei saarnaa, eikä tuomitse ketään.

Niemi on omistanut kirjansa Seitalle, liian nuorena menehtyneelle ystävälleen ja kollegalleen. Seita Vuorelan Lumi ilmestyi myös viime vuonna ja on tunnelmaltaan ja teemoiltaan hyvin samantyyppien. Sekin oli Finlandia Junior -ehdokkaana. Tällaisia nuortenkirjoja toivoisin lisää.


Kirja on luettu myös Kannesta kanteen -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, Luetaanko tämä?-blogissaTuijata.Kulttuuripohdinnoissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjasähkökäyrässä, Kirjakko ruispellossa -blogissa, DysphoriassaYhdessä pienessä lukupäiväkirjassa ja Kirja hyllyssä -blogissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa, 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: n. 200
Mistä sain kirjan: ennakkokappale kustantajalta



Kaikki on normaalia, ja samaan aikaan ihan totaalisen väärin ja irrallaan. Arkea lyödään puukolla.  

Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa lähdetään löytöretkelle. Romaani alkaa Kristoffer Kolumbuksen merimatkalta vuonna 1492: On puinen laiva. Sen natina ja kitinä, purjeiden pauke, sen tervainen tuoksu. 

Määränpäänä on tarunhohtoinen Intia, jonne Kolumbus saapuukin. Hän piirtää karttaa, hahmottaa Intian rannikkoa, tutkii. Hän tutustuu paikallisiin ihmisiin, intialaisiin. Mikään ei kuitenkaan ole sitä mitä luullaan, koska Kolumbus kartoittaa väärää maata. Tätä maanosaa ei vielä ole, vaikka se on juuri löytynyt. Maailmankuva on täysin väärä!

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. On lauseita, joiden jälkeen kaikki tuttu onkin ollut maanosan verran väärässä.

Cristoforo Colombo, eli Cristovão Colom, eli Christophorus Columbus syntyi Genovassa vuonna 1451. Mikä on hänen oikea nimensä? Kuka hän oikein oli? Löytöretkeilijä, käsityöläinen, hovin suosikkipoika, ahne liikemies, huijari, kartanpiirtäjä. Jokainen häntä esittävä muotokuva on eri näköinen.

Kun mies löytää itsensä, vaimo alkaa kadottaa hänet. Mies muuttuu pala palalta ja hurmaantuu uudesta, oikeasta minästään. Mihin hän katoaa? Kuka hän on ollut, kuka hänestä tulee? Oliko vaimolla miestä ollenkaan? Ehkä miestä ei ollut, eikä ollut ehkä rakkauttakaan? Katoaako heidän tarinansa sitä mukaa, kun miehestä tulee Lili?

Selja Ahavan uutuusteos on yhtä aikaa kaunis ja raadollinen. Se on erään rakkauden tarina, vaikka minäkertoja epäilee, oliko koskaan todellista rakkauttakaan. Muistot ovat kauniita ja totta, mutta samaan aikaan ne ovat julmia ja vääristyneitä. Mies alkaa muuttua, kadota, mutta vaimo tunnistaa edelleen tutut varpaat ja pelastaa miehen paidan roskiksesta.

Ahavan kirjassa on hieno rakenne. Kolumbuksen matkat ja hänen päiväkirjamerkintänsä limittyvät vaimon  tarinan kanssa yhä tiiviimmin ja tiiviimmin. Syntyy vuoropuhelu menneen, olevan ja tulevan kanssa. Etsitään totuutta ja kadotetaan sitä, yritetään ymmärtää, vaikka Ollaan liian kaukana mistään, ja miten täältä päästään pois?

Kirja on tuskallisen totta, kuin vereslihalla. Päälauseet kuvaavat tilanteita, ajatuksia ja matkaa, joka etenee vääjäämättä johonkin ennestään tuntemattomaan. Aamulehden haastattelussa kirjailija kertoo kirjansa omakohtaisuudesta.

Lukukokemuksena kirja oli vaikuttava ja paljas. Se on vahvaa kaunokirjallisuutta, joka lause lauseelta ja sivu sivulta hahmottaa menetyksen karttaa ja jättää sen myös lukijan omaksi.



Myös Sinisen linnan kirjaston Maria ehti jo lukea kirjan.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

torstai 3. elokuuta 2017

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa, äänikirja 2011
Alkuteos: The Body in the Library, 1942
Suomentaja: Ragni Rossi
Lukija. Lars Svedberg
Kustantaja: WSOY
Kesto: 6 t 32 min, 6 levyä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christie on nousemassa blogini luetuimman kirjailijan, Tove Janssonin rinnalle, vaikka en ole blogiaikana lukenut kuin kaksi hänen kirjaansa perinteisen kirjan muodossa. Olen nimittäin innostunut kuuntelemaan Christien dekkareita äänikirjoina, ja Ruumis kirjastossa onkin jo viides Christie-äänikirja blogissani. WSOY:n julkaisemat, Lars Svedbergin lukemat äänikirjat ovat niin vastustamattomia, että vaikka olen yrittänyt kuunnella automatkoilla muitakin kuin Christie-dekkareita, niin palaan aina niihin. Voin kuitenkin lohduttaa blogini lukijoita sillä, että aivan kaikkia murhamamman kirjoja ei ole julkaistu äänikirjoina, joten kohta nämä loppuvat. Oikeastaan kaipaisin tähän äänikirjavinkkejä, sillä automatkoilla ei juuri parempaa ajanvietettä ole kuin hyvän tarinan kuunteleminen.

Ruumis kirjastossa on ilmestynyt sodan aikana vuonna 1942, ja on varmastikin tarjonnut sotivalle kansalle pakoa todellisuudesta. Nimensä mukaisesti kirja leikittelee kliseisellä dekkari-idealla, jossa yläluokkaisen talon kirjastosta löytyy tuntematon ruumis. Sittemmin yksityiset kirjastohuoneet ovat vähentyneet eikä kirjahyllykään enää kuulu "sisustuselementteihin".

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen St. Mary Meadin kylään, jossa kunnianarvoisan eversti Arthur Bantryn kirjastosta löytyy nuoren tytön ruumis. Vaikka poliisi ei varsinaisesti epäile everstiä, kyläläiset ovat ihmeissään ja juoruilevat kaikenlaista. Everstin toimelias vaimo Dolly, kutsuu ystävätterensä neiti Marplen selvittämään murhaa, koska poliisi ei tunnu etenevän tutkinnassa.

Neiti Marple näyttää vaarattomalta pikku mummelilta, mutta hänen elämänkokemuksensa ja psykologinen silmänsä tekevät hänestä verrattoman rikosten ratkaisijan. Hän huomaa heti pieniä yksityiskohtia: kynnenpalasia, uhrin liian arkisen asun, ym. Näiden avulla hän pääsee jo pitkälle, ja kun pian löytyy toinenkin nuoren tytön ruumis, neiti Marple tuntuu jo odottaneen sellaista. Poliisi jää tietysti nuolemaan näppejään, kun neiti Marple latoo ratkaisun pöytään.

Ruumis kirjastossa viihdyttää lukijaa ihan mukavasti. Neiti Marple -dekkarien perusajatuksen mukaisesti pienen kylän sosiaalisista piireistä saadaan paljon irti ja juoruilu värittää kerrontaa. Tässä dekkarissa liikutaan myös lomahotellin työntekijöiden piireissä. Murhattu tyttö, Ruby Keene, on nimittäin hotellissa tanssijana. Paitsi että tanssijat esiintyvät vieraille, heidän tehtävänään on myös tanssittaa vieraita. Olisiko tytön vakituinen tanssittaja syyllinen? Entäs tyttöä suojeleva miljonääri Gonway Jefferson?

Show-bisnestä edustaa myös kylään muuttanut elokuvaohjaaja, Basil Blake, jonka kautta esitellään turmeltunutta elämäntyyliä - juhlintaa ja epämääräisiä suhteita. Näistähän kylään tulee säpinää ja epäilyttäviä hahmoja. Christie selvästi varoittaa lukijoita uudesta, julkisuushakuisesta elämästä: molemmat uhrit tässä kirjassa ovat nuoria naisia, joiden turhamaisuus koituu heidän kohtalokseen. Mitähän dame Agatha saisikaan irti nykyisestä tosi-tv-teollisuudesta!

Ihan parasta Christietä tämä neiti Marple -tarina ei mielestäni ole. Äänikirjasuosikkejani ovat olleet Herkuleen urotyöt ja Askel tyhjyyteenHerkuleen urotyöt siksi, että se sisältää novelleja, jotka sopivat lyhyille työmatkoillakin, ja Askel tyhjyyteen siksi, että siinä on raikas pääpari ja se on kepeintä Christietä, jota olen kuunaan lukenut. Molemmissa suosikeissani Christien huumori kukoistaa.



Ruumis kirjastossa -dekkarin on lukenut ainakin Jokke. Äänikirjana kirja on esitelty Oksan Hyllyltä -blogissa ja Sallan lukupäiväkirjassa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos ja sen on kirjoittanut kirjailija, jolta on ilmestynyt yli 20 teosta.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Henry James: Naisen muotokuva

Henry James: Naisen muotokuva, 5. painos, 1980 (suomeksi I kerran 1955)
Alkuteos: A Portrait of a Lady, 1881
Suomentaja: J. A. Hollo
Kustantajan: WSOY
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 612
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Henry Jamesin Naisen muotokuva on maannut kirjahyllyssäni varmaan parikymmentä vuotta. Muistan hankkineeni sen divarista, vaikka olin kuullut sen olevan tylsä. Klassikon maine kuitenkin ohitti tylsistymisen uhan. Nyt kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja totesin, että saan sillä kuitattua Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 5. osan - siis jos saisin sen luettua. Ja sainhan minä! Lieneekö ollut ennakkoasenteen ansiota, että suorastaan ahmaisin kirjan. Se oli nimittäin niin paljon parempi kuin olin odottanut, että suorastaan kaipasin lukuhetkiä, jolloin pääsisin sitä jatkamaan.

Kirjan päähenkilö on ihana Isabel Archer, amerikkalainen kaunotar - mielenkiintoinen, älykäs, kaunis, ylpeä ja ainutkertainen (eräänlainen Wonder Woman). Isabel saapuu Englantiin ja lumoaa persoonallisuudellaan kaikki ihmiset ympärillään. Niin myös lukijan.

Tapahtumat alkavat Englannin maaseudulta, Thamesin varrelta, noin 40 mailin päässä Lontoosta. Siellä amerikkalainen pankkiiri Daniel Touchett viettää vanhuudenpäiviään Edward VI:n aikaisessa kartanossaan. On päivän teehetki, jonka pankkiiri jakaa poikansa Ralph Touchettin ja naapurinsa, lordi Warburtonin kanssa. Tähän perinjuurin englantilaiseen maisemaan astuu Isabel, joka hurmaa saman tien sekä vanhan pankkiirin että tämän pojan ja kunnianarvoisan lordin.

Henry James (1843 - 1916) oli syntyisin amerikkalainen, mutta muutti myöhemmin Iso-Britanniaan ja eli kahden kansalaisuuden elämää. Vanhan pankkiirin luonteen ja menestyksen kautta kirjassa pohditaan amerikkalaisuuden ja brittiläisyyden eroja, ja samalla otetaan kaikki irti brittiläisen yläluokan elintapojen ja tarkkojen käyttäytymissääntöjen kuvauksesta: onko soveliasta tulla vierailulle kutsumatta; voivatko nuori mies ja nuori nainen tavata kahden kesken, jne. Nämä seurustelun monimutkaisuudet toivat mieleeni Jane Austenin romaanit, joissa "soveliaista käyttäytymistavoista" isketään kunnon tarinaa. Ah, miten niistä nautinkaan!

Isabel Archer on niin lumoava olento, että hänellä riittää kosijoita. Eikä mitä tahansa kosijoita, vaan arvovaltaisia, rikkaita ja rehtejä kosijoita. Sellaisia "eurojackpoteja", joita jokainen tyttö odottaa ovelleen. Lordi Warburton on mennyttä miestä heti ensi tapaamisella, ja Amerikasta saapuu myös kosija, Isabelin vanha tuttu, Caspar Goodwood. Siinä missä lordi Warburton edustaa parhaita brittiläisiä luonteenpiirteitä, tehtailija Goodwood edustaa amerikkalaisuuden parhaita puolia. Melko stereotyyppisiä, omia kansalaisuuksiaan edustavia miljardörejähän nämä herrat periaatteessa ovat, mutta Henry Jamesilla on taito upottaa lukija pieniinkin nyansseihin sellaisella psykologisella otteella, että henkilöt voi nähdä edessään.

Sivut kääntyilevät ja lukijaa polttelee: Kumman aiot ottaa, Isabel: Tyttö oli älykäs ja epäitsekäs, hieno, vapaa luonne, mutta mitä hän aikoi itsestään tehdä? Tämä oli harvinainen kysymys, koska useimmat naiset eivät tehneet itsestään mitään, odottivat vain, enemmän tai vähemmän siroissa passiivisissa asennoissa, että kohtaisivat miehen, joka antaisi heidän elämälleen jonkin tarkoituksen. Isabelin omalaatuisuutena oli, että näyttäisi siltä kuin hänellä olisi omia aikomuksia. (S. 67.)

Mitä ihmettä, Isabel, mitä aikomuksia sinulla muka voisi olla? Olisi rikkautta ja rakkautta tarjolla yli omien tarpeiden, mutta Isabel haluaa matkustaa ja oppia ymmärtämään maailmaa ja itseään. Hän ei halua valmiisiin rooleihin. Unelmiensa toteuttamiseen hän tarvitsisi rahaa, ja sitä hän myös saa. Onko rahan myötä saavutettu vapaus lopulta Isabelille siunaus vai kirous?

Itsenäisen Isabelin elämässä liikkuu kaksi henkilöä, joista kumpikaan ei ole kosija, mutta he vaikuttavat kohtalonomaisesti hänen elämäänsä. Toisen tarkoitusperät ovat pyyteettömät ja hyvät, toisen tarkoitusperät puolestaan itsekkäät ja petolliset. Nämä ihmiset vaikuttavat Isabelin aikomuksiin, vaikka Isabel luulee tekevänsä omia valintoja. Jamesin romaani tuntuukin kysyvän, onko kukaan ihminen vapaa, varsinkaan kukaan 1800-luvun lopun nainen. Voiko kukaan lopulta täysin totetuttaa itseään? Kuinka paljon ihmisen kohtalo riippuu kuitenkin muista ihmisistä ja kuinka paljon ihminen on myös luonteensa - tässä tapauksessa ylpeytensä ja jaloutensa - vanki?

En halua paljastaa, kenet Isabel valitsee, mutta sen voin paljastaa, että Isabelista tulee kuin tuleekin hetkeksi eräänlainen 1800-luvun kosmopoliitti, joka kokee myös Pariisin ja Rooman itselleen läheisiksi ja kiehtoviksi kaupungeiksi. Lukijana nautin Jamesin tavasta kuvata 1800-luvun Eurooppaa, erityisesti Englantia ja Italiaa. Tosin tämä kuvaushan on yläluokan elämän kuvausta, esimerkiksi ajoittain Firenzessä asuvalla rouva Touchettilla oli käytettävänään keskiaikainen palazzo (s. 203), mutta ainakin minulle se juuri onkin kiinnostavaa.

Naisen muotokuvassa ei seurata pelkästään Isabelin elämää, ei maalata pelkästään yhden naisen muotokuvaa. Lukijalle tulevat läheisiksi myös Isabelin serkku Ralph Touchett ja Isabelin ystävättäret madame Merle ja Henrietta Stackpole. Erityisesti Ralph Touchett kasvaa lukijan silmissä suureksi ja rakkaaksi persoonaksi. Jossain vaiheessa aloin verrata Jamesin klassikkoa Leo Tolstoin Anna Kareninaan, jossa myös seurataan monen ihmisen elämää, ei pelkästään Anna Kareninan ja kreivi Vronskin suhdetta. Useista henkilökuvista syntyy maisema- ja ajankuvaa.

Naisen muotokuva on kerronnaltaan tarkkaa, eivätkä juonenkäänteet todellakaan vyöry päälle. Siitä huolimatta se on koukuttavaa luettavaa, ja loppua kohti sen tunnelma tihenee melkeinpä hurjaksi. Pidin myös Jamesin tavasta puhutella lukijaa kesken kaiken. Kertojan kommenteissa piilee aimo annos sarkasmia: Vaikka voi näyttää siltä kuin sankarittaremme vilpittömyys sellaisena kuin olen sitä luonnostellut kuvatessani hänen suhdettaan madame Merleen, tähän moitteettomaan naiseen, joutuisi hiukan huonoon valoon, minun on tunnustettava ettei Isabel ollut kertonut hänelle mitään lordi Warburtonista enempää kuin Caspar Goodwoodistakaan (s. 208).

Isabel Archer on mielenkiintoinen sankaritar. Oman aikansa naisten joukossa hän on poikkeuksellinen, ja juuri siitä syystä erinomainen romaanin aihe. Avioliittokuvauksena romaani on puistattava ja silmiä avaava, suorastaan moderni. James osoittaa Isabelin tarinalla, että vaimon osa on vangin osa. Sellaista asiaa kuin vapaus, ei 1800-luvun naisella ole (onko vieläkään), vaikka hänellä olisi kaikki puitteet sitä varten olemassa: rahaa, luonnetta ja kykyä.

Naisen muotokuva enteilee naisen aseman muutosta, ja James on pöyhinyt aihetta perusteellisesti. Vaikka teoksen kerronta on paikoin polveilevaa ja vilisee pitkiä virkkeitä, suosittelen sitä luettavaksi. J. A. Hollon suomennos on epäilemättä tavoittanut kirjan hengen, joka on aidon klassikon henki: syvästi inhmillinen ja ajaton.



Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 5. Klassikkohaasteeseen, jota isännöi tänään Tekstiluolan Tuomas. Klassikkohaaste on jo perinne. Se alkoi Kirjan vuonna 2015 ja jatkuu puolivuosittaisena tempauksena. Tänä kesänä mukaan on ilmoittautunut 42 kirjablogia. Aiemmin olen lukenut haasteeseen J. R. R. Tolkienin HobittinAlfred Döblinin Berlin AlexanderplatzinVoltairen Candiden ja Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.



Naisen muotokuvan on lukenut ainakin Suketus blogissa Eniten minua kiinnostaa tie. Hänkin oli ihastunut nimenomaan kirjan henkilökuvaukseen, jonka myötä hahmoista tulee monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan: 34. Kirja kertoo ajasta jota en ole elänyt.


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä sain kirjan: oma ostos



Kirjabloggaajien naistenviikolla on ilo blogata kotimaisia naisten kirjoittamia kirjoja. Aloitin viikon bloggaamalla eilen Eeva Kilven esikoisteoksesta Noidanlukko, jonka päähenkilö on Enni-niminen pieni tyttö. Nyt luin loppuun Katja Kallion Yön kantajan, jonka päähenkilö on nimeltään Amanda Fredrika Aaltonen. Naisten kirjoittamien kirjojen päähenkilöt ovat usein naisia, ja siksikin niitä on kiinnostava lukea. Ainakin minä haluan lukijana peilata omaa elämääni naispäähenkilöiden elämään ja yrittää ymmärtää jotain tästä kaikesta naisena olemisesta.

Amanda Fredrika Aaltosella on samanniminen esikuva, joka eli vuosina 1864 - 1918. Hänet diagnosoitiin mielenvikaiseksi ja lähetettiin naisten mielisairaalaan Seilin saarelle. Vierailin saarella viime kesänä ja kuvani ovat sieltä: Hiekkatie kulkee postisatamasta kohti päärakennusta. Kuin viivytellen se kumpuilee ja kaartelee ohi pähkinälehdon ja punaisten venevajojen ja riihien ja latojen, ja sitten maatilan rakennusten, meijerin ja puuvajan ja renkituvan ja talouspäällikön talon. Niiden jälkeen tie näyttää pysähtyvän hetkeksi kuin  haraamaan vastaan, mutta lähtee sitten auttamatta vierimään kohti vaaleankeltaista kaksikerroksista kivirakannusta, joka sijaitsee pienellä ylängöllä saaren pohjoispuolella. (S. 11.)

Katja Kallion kirjoittama Amanda elää esikuvansa elämänvaiheita. Amandan diagnoosin nimi Insania epileptica menstrualis tarkoittaa kuukautishulluutta ja kertoo diagnoosina paljon siitä, miten mielivaltaista naisten kohtelu saattoi vielä 1800-luvulla olla. Kaikki naisethan ovat potentiaalisia kuukautishulluuteen sairastujia - jos naisen käytös oli jollakin tavalla sopimatonta, hän saattoi olla tämän taudin kantaja. Hysteria, kuukautishulluus, hullut naiset: - - ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi millainen tahansa. (S. 374.)

Katja Kallio tekee Amanda Aaltosesta elävän henkilön. Amandan hulluus ei nykylukijan silmissä ole hulluuttua, eikä varsinkaan kuukautishulluutta, vaan ehkäpä erityisherkkyyttä tai ADHD:tä. Kallio tavoittaa Amandan sisäistä olotilaa sanoilla ja lukijakin alkaa liikehtiä levottomasti, kun Amandan luut alkoivat sirittää kuin sirkat (s. 122.)

Amanda on levoton ja spontaani hetkessä eläjä. Hän on lapsena herättänyt pahennusta kirkumalla tai heittämällä yhtäkkiä kaikki vaatteet pois päältään (temppuja, joita oma nelivuotiaani esittää päivittäin). Aikuisena hän ei pysy työpaikoissa, vaan joutuu ennen pitkää vaikeuksiin, koska ei vain pysty olemaan rauhassa tai tuntee jotain liian suurta. Lopulta hän joutuu myymään itseään hankkiakseen elantonsa. Hän on loisnainen, irtolainen. Sitten hän tapaa Duplessis'n, kuumailmapallolentäjän, jonka kanssa hän lentää Pariisiin, elämänsä seikkailuun.

Kun Amanda palasi seikkailultaan ja joutui lähempiin kanssakäymisiin viranomaisten kanssa, mielenkiintoni kirjaan lopahti. Olin odottanut Seilin kuvausta ensimmäiset sata sivua, ja kun sinne sitten jouduttiin, jätinkin kirjan jäähylle. Pelkäsin nimittäin siinä vaiheessa, että kirja jää junnaamaan ikävien hoitajien ja kurjan kärsimyksen pohjamutiin. Mutta kun annoin kirjan olla pari kuukautta ja tartuin siihen uudestaan, Seili alkoikin elää ja Amandasta tulikin minulle läheinen.

Kuinka paljon Amandan muistoissa on totta, kuinka paljon harhoja ja toiveita, mielikuvitusta? Onko sillä väliä? Ne ovat Amandan elämä. Katja Kallio kuvaa Amandan Pariisin ja Amandan Seilin kauniisti ja kunnioittaen, vaikka mitenkään kaunis Amandan elämästä ei tule. Paitsi hetkittäin. On kuumailmapallon unenomainen lento, on punainen silkkinauha, on Sofia, on Pikku-Greta, on Isaksson.

Kallio on jakanut Yön kantajan osiin, joilla on Amandan tärkeiden ihmisten nimet; niiden nimet, jotka ovat olleet Amandalle hyviä edes hetken aikaa. Kyllä Amanda nimittäin hyvyyden tuntee ja osaa olla rauhassakin, kun hänen on hyvä olla. Silti Amandan tunteet lyövät välillä reippaasti yli ja ohi, varsinkin viha ja mustasukkaisuus ovat kauheita kokea, unet riekaleita.

Ja nyt hän lähestyy säleaitaa, joka kiertää vaaleankeltaisia rakennuksia eteläpuolelta, ja lause helähtää hänen mielessään, pieni tiuku sumuun kadonneesta kirkontornista, saaristossa täysin poikkeuksellinen uusklassinen rakennuskokonaisuus - - (s. 13).


Yön kantaja sen kuin paranee loppua kohti. Amanda haaveili kaupungeista ja seikkailuista, mutta päätyy Seilin saarelle 26-vuotiaana. Ei täältä ole kukaan koskaan pois päässyt (s.123). Kallio kuvaa Seilin yhteisön elämää, 1800-1900-luvun taitetta ja saaristolaiselämää uskottavasti. Hän on perehtynyt Seilin historiaan ja saaristoalaiselämään perusteellisesti. Koin suorastaan valaistumisen, kun saarelaiset puhuvat verkkojen parantamisesta, eivätkä paikkaamisesta.

Kirjan viimeisille sivuillekin riittää kauneutta. Amandan lukuinto, jonka avulla hän selviää elämänsä suurimmasta surusta, on liikuttavasti kerrottu:
   Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistumisesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan.
   Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon.  - - Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan. (S. 363.)



Viimeisen kuvan myötä lähetän terveiset Seilin-matkaseuralleni, ihanille naisille ja ystäville, jotka jakoivat Seilin kanssani. Yön kantajan myötä kuljin noita hiekkateitä uudelleen.



Yön kantaja on saanut paljon blogihuomiota ja aivan ansiosta. Juuri eilen Kirjakaapin kummitus bloggasi siitä ja siitä on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa, LumiomenaKirja vieköön, Tuntematon lukija, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjokansi, LukuisaTäysien sivujen nautinto ja Tekstiluola.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Eeva Kilpi: Noidanlukko, 2. painos, 2009 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos vuodelta 1959. Valitsin sen keväällä lukupiirin kesäkirjaksi, sillä olin juuri löytänyt sen kirjakaupan löytöhyllystä. Teos oli vilahdellut satunnaisesti kirjablogeissa ja herättänyt mielenkiintoni, mutta lopullisesti kirjan kaunis kansi sai minut ostamaan kirjan, ja hyvä niin. Noidanlukko sijoittuu nimittäin sisällöltään lähelle suursuosikkejani Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja Kesäkirjaa, joissa molemmissa maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Noidanlukko on kerronnaltaan intensiivinen ja tarkka, eikä todellakaan lässytä tai romantisoi lapsuutta. Silti siinä on mukana kosolti lapsuuden maagisuutta ja mielikuvitusta - kuten myös vasta lukemassani Patti Smithin Uneksuntaa-teoksen lapsuudenmuistoissa.

Noidanlukon päähenkilö on pieni karjalaistyttö Enni. Ei ole epäilystäkään, etteikö Enni ole Eeva Kilpi itse. Tietenkin täytyy muistaa, että Noidanlukko ei ole muistelmateos, vaan kaunokirjallisuutta, mutta silti omaelämäkerrallinen ote on aivan selvä. Teoksen novellit ovat  pieniä irrallisia tarinoita, ja tarina tarinalta Enni kasvaa. (Rakenne on sama kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä ja Kesäkirjassa, enkä osaa pitää kirjoja puhtaasti novellikokoelmina, mutta ehkä parempaakaan nimitystä ei ole.)

Enni asuu äidin ja isän kanssa 5-vuotiaaksi asti ja jokainen kohdalle osunut leikkikaveri  on suuri ilon ja ihastuksen aihe, vaikkeivät leikit aina sujuisikaan aivan mutkitta. Kirjan ensimmäisiä tarinoita ovat muun muassa Olli, Toivo, Johannes, Kaija ja Lislotte, ja ne on nimetty leikkikavereiden mukaan. Aivan ensimmäinen tarina on nimeltään Kotileikki, mutta se voisi yhtä hyvin olla nimeltään Seija, sillä Seijan kanssa siinä leikitään kotileikkiä antaumuksella. Leikki tosin keskeytetään, kun äidit ja isät tunnistavat siitä itsensä.

Kaija on puolestaan Ennin koira, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että Kaija ja Enni ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kaijaan palataan vielä novellikokoelman lopussa, eikä kyyneliltä vältytä. Jokainen, joka on lukenut Eeva Kilven runoja, tietää, että niissä tavataan myös eläimiä, varsinkin koiria. Noidanlukon eräs tarina kertoo Pienestä mierolaisesta, tarhaketun poikasesta, joka saa Enniltä hellää hoitoa. Myös kissanpentuja hoivataan.

Enni havainnoi aikuisiakin: Tätimamma, Hartteliini-mummo ja Isä ovat hienoja henkilökuvauksia. Tätimammalla on kissanpoikia, joita Enni ja Sisko käyvät hoitamassa. Mamma on lempeyden perikuva:
 Tätimamma seisoi porraskivellä kädet esiliinan alla. Hän oli pannut pyhähuivin päähänsä ja hänen esiliinassaan oli vaaleampia raitoja. Jokainen uurre hänen kasvoillaan näytti sinne unohtuneelta hymyltä. Hän kumartui kuin ottaakseen kissanpoikasen syliinsä, mutta laskikin kätensä ensin toisen ja sitten toisen pellavapään päälle.
 "Mummon piika", hän sanoi. "Mummon pienet piiat."
 Ja Enni pysähtyi taas kerran etsimään sanan merkitystä ja ihmeen hyvältä sen löytäminen tuntuikin. (S. 90.)
 
Hartteliini-mummon henkilökuvauksessa on aimo annos huumoria, samoin kuin isän kuvauksessa. Automatka isän kyydissä ja yhteinen ravustuskeikka on kerrottu hykerryttävästi. Äidin ja isän riitely valottaa persoonallisuuksia ja heidän suhdettaan mainiosti, vaikka varsinaista luonnekuvausta niissä ei ole yhtään - toiminta kertoo paljon.

Kilpi on kertojana aivan verraton. Huumoria ei puutu myöskään ystävyyssuhteiden mutkissa. Lapsen ylpeyden ja kateuden tunteet saavat kyytiä esimerkiksi novelleissa Abessinialainen sotilas ja Hellä Mäki. Miten julmia lapset osaavat ollakaan, ja millaisia kolauksia maailma heille tarjoileekaan!

Teoksen viimeinen novelli, Noidanlukko, on haikea. Kun sota alkaa lähestyä omaa kotipihaa, ei asukkaille jää vaihtoehtoja. Sinne jää noidanlukko, joka ei koskaan kukikkaan, ja sinne jäävät tutut maisemat ja koti. Karjalaislapsen lapsuus loppuu.

Lukupiirikirjaksi teos sopi hyvin, sillä kaikki pitivät kirjasta, ja keskutelua virisi sekä taitavasta huumorista että karjalaisten elämästä. Lapsuuden kuvauksena teos on helmi, sillä lapsen maailma tuntuu siinä hyvin aidolta.

Kilven kirjalliset ansiot ovat kiistattomat jo tässä esikoisteoksessa, jossa tarkat havainnot ja persoonallinen kerronta jo yhdistyvät. Teos on nopeaa, vaivatonta luettavaa, ja silti se on sekä hauska että kosketava, pieni mestariteos.



Teoksen myötä aloitan perinteisen Kirjabloggaajien naistenviikon juhlimisen. Perinteestä voi lukea lisää tempauksen emäntäblogista Tuijata.Kulttuuripohdintoja. Tempauksen tarkoituksena on nostaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta esiin.


Noidanlukko on luettu ainakin näissä kirjablogeissa, joissa kaikissa siitä on pidetty kovasti: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, K-blogi, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Tea with Anna Karenina.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Patti Smith: Uneksuntaa

Patti Smith: Uneksuntaa, 2. painos, 2016
Alkuteos: Woolgathering, 1992 ja 2011
Suomentaja: J. K. Ihalainen
Kustantaja: Palladium Kirjat
Kansi: Kannen maalaus Jean-Francois Millet'n Paimentyttö; Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos



Patti Smithin Uneksuntaa tarttui käteeni tämän kevään Vihtorin kirjamessuilta. Eräs tuttavani suositteli sitä lämpimästi, ja luin sen jo pääsiäisen aikaan melkein yhdeltä istumalta. Kirja on julkaistu intialaisen rukouskirjan koossa, ja se on jo esineenä hyvin kaunis: kirjan kansi huokuu rauhaa. Lisäksi kirja on sisällöltään pienoinen taideteos, joka ei suostu mihinkään ennalta arvattavaan muottiin.

Uneksuntaa on muusikko-runoilija-taiteilija Patti Smithin muistelmakirja sekä runo- ja valokuvateos ja ehkäpä myös jonkinlainen uni- ja päiväkirja - siis uneksuntaa. Smith kirjoitti kirjan vuonna 1991 ollessaan 45-vuotias ja kärsiessään melankoliasta. Suomennos on tehty vuonna 2011 julkaistusta uusintapainoksesta, johon on lisätty joitain vuonna 1992 pois jätettyjä tekstejä. Kirjailija itse kertoo kirjan synnystä näin: Kaikki tässä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan epämääräisellä ja oudolla ilolla.

Epämääräistä ja outoa iloa kirja tuottikin, melankoliasta huolimatta. Se sopi erittäin hyvin pääsiäiskirjaksi (ja sopii lomakirjaksi ylipäätään). Perheenjäsenten ja suvun muisteleminen tuo kirjaan haikeutta, ja runot ja arkiset havainnot ovat myös surumielisiä - välillä taiteilijan ajatukset kyllä lähtevät myös lentoon, eivätkö kiinnity mihinkään, vaan teksti on kuin proosarunoa. J. K. Ihalaisen suomennos tuntuu luontevalta, vaikka työ on varmastikin ollut haastava. Pelkästään kirjan nimi Woolgathering aukeaa moneen suuntaan.

Läpi  koko teoksen kulkee vahvana elämän tuntu, sen selittämättömyyden hyväksyminen ja hetkien kauneus ja ihme. Pieni sisko Kimberly ja häntä kohtaan tunnettu suojeleva rakkaus tulee erityisen lähelle lukijaa. Toinen kaunis muisto, Bambi-koiran kohtalo, on kerrottu kauniisti. Smithillä on taito vangita elämän maagiset hetket.

Taiteilija ompelee tilkkupeittoa veljelleen, piirtää, keittää teetä, kuuntelee musiikkia. Miten tavallista ja miten turvallista. Että kaiken maailman maineen ja arvostuksen keskellä Patti Smith nauttii tällaisista asioista elämässään. Lukijakin huomaa tavallisten hetkien tärkeyden - maagisuuden. Eikö elämän merkitys ole pienissä nautinnoissa: käsitöissä, hyvissä kirjoissa, musiikissa, rakkaiden ihmisten muistelemisessa?

Lapsuus, ne asuinsijat, maisemat ja ihmiset, joiden keskellä kasvetaan, muovaavat ihmisen sielunmaiseman. Syntyyö taiteilija ympäristönsä tuotteena, vai onko hänessä taiteilijan sielu ja syntyessään? Ehkä tarvitaan molempia. Jotkin Smithin lapsuuden ajan muistot toivat mieleeni Tove Janssonin lapsuusmuistot kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Yhtä vahvoja kokemuksia löytyy molemmista. Lapsen sisäinen elämä, mielikuvitus, on pitelemätön:
   Minä tuijotin, mittailin ja noin vain, poissa - ailahtelin, pyrähtelin, maasta maahan, kömpelöistä jaloistani ja kurittomista sukistani välittämättä. 
   Minä lensin eikä kukaan muu tiennyt siitä. Sillä kaikista näytti, että olin yhä heidän keskuudessaan, pienellä sängylläni, lumoutuneena lapsen leikkiin. (S. 4.)

Smithin Uneksuntaa on rauhoittava lukukokemus. Se aukenee moneen suuntaan, ja sen taialle ja epämääräisyydelle kannattaa antaa tilaa.



Uneksuntaa on arvioitu myös Ullan luetuissa kirjoissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 11. Jonkun muuan alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa

Katariina Vuorinen: Edith suuteli minua unessa, 2001
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Katariina Vuorisen esikoisrunokokoelma Edith suuteli minua unessa on ilmestynyt vuonna 2001 ja oli silloin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Luin teoksen silloin ja muistan pitäneeni siitä. Nyt tartuin siihen uudestaan Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä.

Oli helppo ymmärtää, mihin teoksessa aikanaan ihastuin. Vuorisen kielikuvat ovat väkeviä ja uusia, ja ne aukeavat moneen suuntaan. Niistä muodostuu paikoin myös kompastuskiviä: Joihinkin runoihin ei pääse käsiksi,  koska niitä ei tavoita - kielikuvat säntäävät taivaan tuuliin. Olo on kuin unessa, ja toisaalta myös unistahan runoudessa on kyse: - - yöllä käytetyt ihmiset palaavat (s. 45). Niistä saa ja pitääkin ammentaa, mutta kuinka paljon tulkintaa voi jättää lukijalle, joka ei ehkä jaksa hypätä uneen vaan kaipaa maata jalkojensa alle. Toisaalta: pitääkö väkevä kielikuva sitoa johonkin - eikö se riitä runoudessa sellaisenaan?

Runokokoelman nimi Edith suuteli minua unessa on loistava. Se johdattaa ajatukset heti Edith Södergraniin, jonka runous on modernisuudessaan ja ehdottomuudessaan kirkkainta, mitä suomalaisessa runoudessa on ehkä koskaan nähty. Södergranin eroottiset ja elämänjanoiset kielikuvat kelpaava esikuvaksi nykyrunoudellekin, ja niitä kannattaa tavoitella, sillä mistä muusta kannattaa runo kirjoittaa kuin elämän poltteesta. Edithin suudelma on varmasti kiihkeä.

Vuorisen runokokoelman kansikin viittaa eroottisuuteen ja koska runojen minä on selvästikin nuori nainen, ei rakkaussuhteilta vältytä. Niitä etsitään ja hamutaan opiskelijaelämän keskellä. Jotain yhteistä kaivataan, miksei vaikka Mika Waltaria, kuten runossa Fine:

olit lukenut Mikan isot kirjat ja minä pienet
messiaan, keskiajan ja maan josta kotieläimet
syntyvät uudelleen
 - - 
tulisi mies taloon joka päivä. (S.16.)


Intertekstuaalisuus käy Vuoriselta näppärästi. Runot istuvat myös tiiviisti suomalaisen runouden erääseen perinteeseen: vuodenajat vaihtuvat ja niiden myötä vaihtuvat mielialat syksyn ja talven odotuksesta kevään uuteen aikaan. (Kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisikaan ilman selkeitä vuodenaikoja!):

Hissikuilusta syöksyn vaarallisimpaan 
pimeään, huhtikuun hajuun; 
muta imeytyy ihon rakoihin, 
kauan sitten kadotettuja vitamiineja saa suoraan
tärykalvojen läpi, mattotelineeseen köytetään. (S. 44.)


Opiskelijaelämän vuosirytmi tentteineen muistuu myös mieleen, sillä runoilija kirjoittaa välillä kuin runollista päiväkirjaa. Tässä palataan joululomalta:

Mäkiviikko nyt hypätty
kylät käyty

maananataina lääkäriin, Espanjaan
unohtuneiden sanojen keskelle, kotiin
pölypalloon kuin aavekaupungin viimaan
 - -                                                             (S. 30.)


Vuoriselta on ilmestynyt runoteoksia harvakseltaan, noin viiden vuoden välein, mutta hän on mukana useissa antologioissa. Olen iloinen, että löysin Vuorisen runokokoelman uudestaan ja upposin siihen. Nautin tällaisesta:
- -
kirjoittaa myrskyä pidättävän kuusikon, 
auringonkukat jotka valahtavat syliin
 - - (s. 60.)




Edith suuteli minua unessa on luettu ainakin Onko kaunosielusta kyborgiksi? -blogissa, jossa epäillään näiden runojen kirjoittajan elämän olevan kovin tyhjää. Anders Vacklin on arvioinut teoksen Kiiltomadossa.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivänä















Suomen suvi on suloisimmillaan, vaikka kylmä onkin. Koleudesta huolimatta luonto kukkii, vihreys häikäisee ja päivät ovat pitkiä. En vaihtaisi tätä mihinkään.


Hyvää Eino Leinon sekä runon ja suven päivää!