keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, 2018
Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suomentaja: Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 448
Mistä sain kirjan: oma ostos



Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, on silkkaa lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Kirjassa on kohdallaan kaikki se, jota erinomaisessa kirjassa pitää olla: juoni etenee kiinnostavasti, henkilöhahmot ovat uskottavia ja kehittyvät koko ajan, ja kirjassa on myös yhteiskunnallinen sanoma. Lukijaa hemmotellaan, sillä useimmiten yksikin näistä piirteistä riittäisi luomaan hyvän kirjan.

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt 1960-1970-lukujen taitteeseen. Naisten elämää sekä Italian ja Euroopan kuohuvaa politiikkaa seurataan rinta rinnan. Kommunistiset ja fasistiset aatteet ajautuvat yhteenottoihin, joissa ei vältytä ruumiiltakaan. Lila käy vähän kuin vahingossa taisteluun työläisten olojen parantamiseksi ja ajautuu lopulta yllättävälle uralle. Elena puolestaan jatkaa kirjailijana, mutta kirjoittamisen eteen kertyy esteitä: perhe ja äitiys sitovat hänen arkensa.

Elenan avioliiton kautta seurataan naisen aseman kehittymistä Italiassa. Patriarkaalinen perinne on syvään rakennettu, ja vaikka Elenan mies on koulutettu ja periaatteessa moderni mies, ei hänkään pysty Elenaa vapauttamaan. Tarvitaan Elenan nuoruudenrakkaus, Nino, herättämään Elenan tietoisuus. Tällaisten keskustelujen kautta luodaan kunnon tarinaa:
  "Ja mikä minun rikokseni mahtaisi olla!"
  "Älykkyyden tuhlaaminen. Yhteiskunta, jossa naisen älyllinen energia tukahdutetaan kodin ja lasten hoitoon aivan kuin se olisi täysin luonnollista, on itsensä vihollinen edes tajuamatta sitä."
    Odotin hiljaa, mitä Pietro vastaisi. Mutta mieheni reagoi ironisesti: 
    "Elena voi käyttää älyllistä energiaansa milloin ja miten haluaa, kunhan hän ei vie aikaa minulta." (S. 386.)

Elenan ja Lilan ystävyys on edennyt uuteen vaiheeseen, koska molemmilla on lapsia huolehdittavanaan. Elena tuntee vastuuta myös ystävästään, mutta ei tunnu pääsevän hänen lähelleen. Edelleen naisten välillä on kummallinen sekoitus kateutta, pätemisen tarvetta ja ihailua. Napoli-sarjan kritisoijat usein ihmettelevätkin, mitä ystävyyttä naisten ystävyys oikein on, kun siinä on niin paljon negatiivista latausta. Onko se ystävyyttä ollenkaan?

Helppoa ystävyys ei todellakaan ole, mutta Elena ja Lila tarvitsevat toisiaan sekä älyn että tunteen tasolla. Heitä sitoo yhteen yhteinen lapsuus, Napolin köyhät korttelit ja oman paikan etsintä miehisen kulttuurin keskellä. Perinteiseen naisen malliin on vaikea asettua. Ystävät täydentävät toisiaan ja tuntevat kohtaloidensa kuuluvan yhteen, vaikka kumpikin käy omannäköisensä taistelun. Kaikki olennainen tiivistyy mielestäni Lilan reaktiossa, kun hän on lukenut Elenan uuden kirjan: älä enää koskaan luetuta minulla mitään, ei minusta ole sellaiseen, minulla on suuret odotukset sinua kohtaan, olen varma että pystyt parempaan, haluan että saat aikaan parempaa, sitä minä toivon kaikkein eniten maailmassa, sillä kuka minä olen, ellet sinä ole hyvä, kuka minä sitten olen? (S. 289.)

Napoli-sarjan kolmas osa on napakymppi, paras tähänastisista kolmesta suomennoksesta. Haluaisin sarjan viimeisen osan käsiini heti - mutta sitten taas toisaalta en haluaisi, koska siihen tämä ilo sitten loppuu. Helinä Kankaan suomennostyö on ollut luontevaa luettavaa, ja sivuja tulee ahmittua hirmuista vauhtia ja ne tuntuvat loppuvan kesken.

Eniten tässä kirjassa nautin Elenan avioliiton ja äitiyden kuvauksista ja yhteiskunnallisen kuohunnan jännitteistä. Yksityisen ja yleisen tietoisuuden herääminen on kiinnostavaa luettavaa. Ihmiset eivät jää paikoilleen, eivätkä alistu vanhoihin rooleihin. Syvään juurtuneet toimintamallit horjuvat, maailma muuttuu.

Elenan hahmo on tasaisen, älykkään ja tiedostavan naisen hahmo. Hän saa rohkeutta pikkuhiljaa ja löytää itseään pala palalta. Lilan kasvu on puolestaan repivää. Hän tempoilee tulisen luonteensa ajamana sinne tänne ja ajautuu tilanteisiin, joista selviää kuin ihmeen kaupalla karismallaan. Hän palaa suurella liekillä. Miten näiden naisten tarina päättyy? Lukijana en soisi sen päättyvän ollenkaan.



Ferranten uutuus on ehditty lukea jo ainakin näissä blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjojen keskellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Sanoissa ja sivuilla, Maailmankirjat ja Reader, why did I marry him, Donna mobilen kirjat ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

4 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä henkilöistä ja kirjan sanomasta, ja niiden vuoksi tämä on ilman muuta loistava kirja. Sen sijaan juonellisesti en oikein syttynyt tähän osaan, koska päähenkilölle tapahtui lopulta kovin vähän siihen nähden, että sivuja oli tuo liki 450. Mietin myös tuota äitiyden ja perhe-elämän yhdistämistä kirjailijanuraan: vaikka Elenan mies ei erityisemmin häntä tuekaan, Elenalla olisi saatavissa kuitenkin muuta apua - heillähän on kotiapulainenkin pitkän aikaa. Jokin muu Elenaa siis pidättelee, ja se minua jotenkin turhautti tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas tunsin, että päähenkilölle tapahtui vaikka mitä... Perheen perustaminen, pettyminen avioliittoon, äidiksi kypsyminen, tasapainoilu perheen ja kirjoittamisen välillä, hullaantuminen. Aika isoja asioita ihmisen - naisen elämässä - mutta perinteisestihän ne ajatellaan juuri niin, etteivät ne ole kiinnostavia tai kuvaamisen arvoisia tapahtumia.

      Suuri syy siihen, että tätä kirjasarajaa rakastan, on juuri siinä, että naiset ovat tämän kirjasarjan (arjen) sankareita ja kasvavat oman elämänsä päähenkilöiksi.

      Poista
    2. Tämäkin on totta - ja ehkä minun pitäisi katsoa itseäni peiliin sen suhteen, mitä kirjallisuudelta odotan. Ehkä siksi tuntui, ettei Elenalle tapahdu juuri mitään (ennen tuota hullaantumista, joka kuitenkin tapahtuu vasta siellä loppupuolella), ettei hän kuitenkaan tuntunut erityisesti nauttivan äitiydestä, ja pettymys avioliittoon tuntui minusta alusta asti selvältä. Mutta kai se on hyvän kirjan merkki, että siitä voi olla montaa mieltä ja se herättää monenlaisia tunteita :)

      Poista
    3. Juuri näin! ;) Olen jo niin vanha feministinen lukija, että olen ruvennut odottamaan kirjallisuudelta erityisesti naiseuden ja naisen elämän monien muotojen ja sisäisten taistelujen kuvaamista. (Niitä on kirjallisuudessa kovin vähän, mutta luulen, että niitä tulee lisää, koska naispuolisia kirjailijoitakin on aina vaan enemmän.)

      Juuri bloggaamani Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia vastasi myös hienosti tähän odotukseen.

      Poista

Kiitos kommentista!